Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, suom. Leena Vallinsaari.
Teos&Schilds&Söderströms 2012, 365 sivua.

Pappi vaimoineen seisoo hytisten rannalla vielä vähän aikaa sen jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet matkaan, kuulevat heidän huutonsa kaukaa jäältä. Sitten nekin ovat poissa, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljausuus joka vallitsee, kun meri on jäässä. Muulloin täällä kuuluu aina meren ääni. Koskaan ei ole niin tyyntä etteivät mainingit kuiskailisi ja supisisi, ja tyventäkin kannattelee paahteisten laiskanpäivien alla piilevä ääni. Sitten tuuli nousee ja kohina vahvistuu. Kun kuulee vihellystä, on oltava varuillaan, mutta sisäluotojen suojaan ja sisälle taloonkin pauhu tunkeutuu, ja myrskyn mentyä ohi se soi siellä kuin viivästyneenä kaikuna. 

Pastori Petter Kummel, Marsipaanisotilaasta (Gummerus 2001) tutun Kummelin perheen poika, matkustaa Mona-vaimonsa ja vuoden vanhan Sanna-tyttärensä kanssa Ahvenanmaan saaristoon kuuluville Luodoille alkukesästä 1946. Suomi on toipumassa sodasta; on vaikea uskoa, että kaikki ei enää olekaan kortilla ja että kauniista säästä voi iloita vilpittömästi, pelkäämättä pommituksia. Kylmän ja tuulisen venematkan jälkeen kaakeliuuneilla hehkuvaksi lämmitetty pappila, valmiit voileivät ja kuuma kahvinkorvike saavat perheen tuntemaan olonsa tervetulleeksi, ja luotolaisten vieraanvaraisuus, vilpittömyys ja avoimuus vakuuttavat Petterin pian siitä, että hän haluaa jäädä kirkkoherranvirkaansa pysyvästi. Tiivin, talviaikaan eristyksissä elävän yhteisön ihmissuhteet ovat kuitenkin monisyisempiä ja haavoittuvaisempia kuin saattaisi aavistaa, ja papin perhe pääsee osalliseksi tästä kaikesta.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on minulle lähes täydellinen kirja. Romaanin maailmassa on sekä kauneutta että säröä, sen kertojanääni lempeä, ja pienistä tapahtumista kasvaa teemoiltaan suuri tarina. Kirja saa nauramaan ja välillä melkein itkemään. Kieli on ilmaisuvoimaista ja kaunista, se imaisee mukaan tarinaan ja saarten rytmiin, sen vuodenkiertoon ja perinnäistapoihin. Kesällä kaikki yrtit levittävät aurojaan ja aromejaan, ne luovat ilmapiirin joka herättää kaipauksen ja halun aaltoja. Silakkamarkkinoiden aikaan saaret tyhjenevät ja Monalla ja Petterillä on aikaa toisilleen. Talvella kyläläiset kerääntyvät pappilaan kuuman teepannun ääreen seurustelemaan, nauttien rauhasta ja eristyneisyydestä, kerran viikossa saapuvista sanomalehdistä. Keväällä seurataan hartaana jäiden lähtöä, kun vesi ryöppyää ja kerää voimia, heittäytyy ajelehtiville jäälautoille. 

Lundbergin luomiin henkilöihin voi samastua ja kiintyä, vaikka kaikkitietävä, pilke silmässä kuvattaviaan tarkasteleva kertoja hieman etäännyttää ja saa pitämään mielessä, että romaaniahan tässä luetaan. Suosikkini on Mona, toimelias emäntä, joka rakastaa miestään niin, että on vaikea saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella. Mona koettaa saada lähimmäistään aina auliisti palvelevan miehensä pitämään puoliaan, ja vähän perheensäkin puolta, jotta ei raataisi itseään aivan loppuun seurakuntatyössään. Petter löytää itselleen isähahmon viisaasta lukkarista, kyläkauppaa pyörittävästä Adelesta uskollisen tukijan ja naapuriseurakunnan kirkkoherra Fredrikistä ystävän ja sukulaissielun. Tärkeä hahmo on myös Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina Gyllen, joka tuntee syvää syyllisyyttä ja kaipausta rajan taakse jääneen poikansa vuoksi.

Posti-Anton, joka toimii myös kertojana omissa kursivoiduissa jaksoissaan, on eräänlainen näkijä, joka vaistoaa herkästi niin luonnon kuin ihmismielenkin liikahdukset. Säällä Luotojen ja muun maailman välillä luotsiva Anton katsoo yhteisöä yhtä aikaa sisältä ja ulkoapäin, eikä hän kommunikoi vain niiden kanssa, jotka elävät, vaan myös niiden, jotka ovat joskus eläneet. Niiden, jotka saattavat kääntää tuulen myötäiseksi, jos niille jättää eväsleivän luodolle. Miten yksi romaani voikin olla samaan aikaan realistinen ja hitusen maaginen, humoristinen ja vakava!

Jää kertoo työnteosta, rakkaudesta, perhe- ja ystävyyssuhteista ja luonnon voimasta. Ennen kaikkea se on romaani kohtaamisista: kohtaamisista ihmisten välillä, ihmisen kohtaamisesta itsensä kanssa, ihmisen kohtaamisesta Luojan ja luonnon kanssa. Lundbergin romaani toi mieleeni taannoin K-blogissa käydyn keskustelun "superkirjoista" ja siitä, voiko kirja olla, tai pitääkö sen olla, yhtä aikaa mukava ja hyvä - siis samalla kertaa miellyttävä lukea ja ajatuksia herättävä. Jää on sellainen kirja: lämmin, lempeä ja vähän viiltäväkin, syvää viisautta huokuva.