maanantai 21. marraskuuta 2011

J. L. Brisley: Pikkuinen Milli-Molli


J. L. Brisley: Pikkuinen Milli-Molli.
Alkuteos Milly-Molly-Mandy Stories. 
Suom. Elina Haavio.
Kannen kuva Maija Karma, kuvitus J. L. Brisley.
Wsoy 1965. Toinen painos. 91 sivua.

Olipa kerran pieni englantilainen tyttö.
Hänellä oli isä ja äiti ja isoisä ja isoäiti ja eno ja täti, ja he kaikki asuivat sievässä valkoisessa talossa, jossa oli olkikatto (niin kuin vanhoissa taloissa Englannissa on). 


Yksi lapsuuteni kirjasuosikeista oli Pikkuinen Milli-Molli, jonka äitini löysi kirpparilta ollessani kahdeksanvuotias. Ihastuin Milli-Mollin suloiseen maailmaan ja konstailemattomiin tarinoihin, ja onnekkaasti pari vuotta myöhemmin julkaistiin tuore yhteispainos Milli-Molli (Wsoy 1994) kolmesta Milli-Molli-kirjasta Pikkuinen Milli-Molli, Tunnethan Milli-Mollin ja Milli-Molli tässä taas. 


Milli-Molli on pieni kouluikäinen tyttö, joka käyttää aina puna-valkoraitaisesta kankaasta tehtyä mekkoa (eräässä Milli-Molli-episodissa hän aikoo jo vaihtaa tyyliä ja ostaa äitinsä kanssa kukikasta kangasta mekkoa varten, mutta toteaa lopulta, että viimeiset metrit kangasta sopivat paremmin tytölle nimeltä Violet Rose). Milli-Mollille tärkeitä ovat paitsi oman perheenjäsenet, myös ystävät, ennen kaikkea Susan ja Pete Pin. Henkilöhahmona Milli-Molli on turvallisen, mutta myös hieman ikävystyttävän staattinen: hän ei muutu eikä kehity, eikä koskaan tee mitään yllättävää, esimerkiksi uhmaa auktoriteetteja. Kirjan tarinat ovat varovaisen opettavaisia ja päättyvät aina hyvin, vaikka Milli-Mollin pitääkin oppia sietämään pieniä pettymyksiä.

Jokainen kirjan luku on yleensä oma tarinansa, mutta toisinaan yksi episodi on jaettu kahteen lukuun niin, että ensimmäisessä luvussa odotetaan juhlia ja seuraavassa sitten vietetään niitä. Tapahtumaympäristönä Pikkuisessa Milli-Mollissa on englantilainen pikkukylä, myöhemmissä kirjoissa Milli-Molli pääsee käymään oikein kaupungissa sukulaisvierailulla. Monissa episodeissa on saduista tuttua toistorakennetta, esimerkiksi ensimmäisessä luvussa, jossa Milli-Molli saa kaikilta perheenjäseniltään jonkin tehtävän ja toistelee mielessään kuin lorua: Lapio isälle, munat äidille, narua isoisälle, punaista villalankaa isoäidille, kanaruokaa enolle, neuloja tädille...

Milli-Mollin maailmassa on samaa idyllin tuntua kuin vaikkapa joissakin Astrid Lindgrenin tarinoissa tai Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa, mutta ilman sitä pientä ripausta suolaa ja pippuria, joka tekee jälkimmäisistä eläviä klassikoita ja sekä aikuisten että lasten suursuosikkeja. Millimollimaiseen maailmaan on silti ihana välillä kurkistaa.

Wikipedian mukaan kirjailija ja kuvittaja Joyce Lankester Brisley syntyi vuonna 1896 Englannissa. Hänen kaksi sisartaan Nina ja Ethel olivat myös kuvittajia. Brisley kirjoitti ja kuvitti lukuisia lastenkirjoja, mukaanlukien kymmenkunta Milli-Molli-kirjaa. Brisley kuoli vuonna 1978.




Kirja on luettu osana Totally Britishin Children's Britain -haastetta.

Milli-Mollista on hiljattain kirjoitettu hauska juttu myös Optimistinpuutarhassa-blogissa.

12 kommenttia:

  1. Milli-Molli oli esikoisen ja toisen tyttären lempi-ilta luku kirja !Voi miten mukavasti kerroitkaan siitä.Kiitos.

    VastaaPoista
  2. Oi, ihana Milli-Molli. Tämä oli ensimmäinen kirja, kun luin ihan itse lapsena. Tulee ihania muistoja. :)

    VastaaPoista
  3. Maria, ihana että löytyy muitakin, jotka vielä muistavat Milli-Mollin! Minäkin olen lukenut tätä vähän matkaa lapsille, mutta he eivät ole vielä kauheasti innostuneet.

    VastaaPoista
  4. Peikkoneito, ihana kuulla! Sinäkin taidat kuulua siihen (80-luvulla syntyneeseen) ikäluokkaan, jonka tuo 90-luvun uusintapainos on tavoittanut.

    VastaaPoista
  5. Milli-Molli vaikuttaa niin ihanalta. Joskus aikaisemmin blogissani, olisikohan ollut Kultasiskoni-postaukseni aikaan, muutama kommentoija nosti Milli-Mollin esille yhtenä lapsuutensa suosikkikirjana. Nyt vasta sinun kirjoituksesi myötä sain kunnolla selville, mistä kirjassa on kyse. :)

    Koska olen itse 70-luvun lapsi, en koskaan tutustunut Milli-Molliin pienenä.

    VastaaPoista
  6. Kiva että sait täältä lisävalaistusta Milli-Molliin, Katja :). Aika paljon tosiaan riippuu siitä, milloin noita uusintapainoksia otetaan. Minulla on jotenkin sellainen kuva, että 1990-luku oli tyttökirjojen (Milli-Mollihan ei kyllä ole tyttökirja vaan (tyttö)lastenkirja, vähän kuin Onnelit ja Annelit) uusintapainosten kulta-aikaa, silloin tuli painotuoreet Katyt, Helenat ja tietysti Montgomeryn, Alcottin ja Burnettin kirjat.

    VastaaPoista
  7. Katja, kävin lukemassa lapsuuden suosikit -postauksesi kommenttinetjua ja siellä tosiaan ensin Allu ja sitten eräs "Pienen mökin emäntä" olivat maininneet Milli-Mollin ;).
    Tuo emäntä oli jopa lupaillut postaavansa M-M:sta joskus, enpä enää muistanut!

    VastaaPoista
  8. Minulle Milli-Molli tuli tutuksi koulun kirjastohuoneessa. Sieltä hyllystä löysin kolme suloista Milli-Molli kirjaa ja tykkäsin kovasti, kirjat olivat vanhoja painoksia ja minä luin niitä joskus v. 1977 tai 78. Myöhemmin hankin tämän kolmoisniteen, jota olen lapsillenikin lukenut.
    Milli-Molli on ihana hyvän mielen tuoja ♥

    VastaaPoista
  9. Johanna, minäkin olen lapsena tehnyt monia löytöjä koulun kirjastosta, esim. Nuorpuun Ruusulan tytöt ja Konttisen Hymyile, Krisse. Milli-Molli on nimenomaan hyvänmielen kirja!

    VastaaPoista
  10. Olipa kiva löytää Milli-Mollista juttu! Minullakin se kuuluu lämpöisiin lapsuusmuistoihin, mutta ei kirjana, vain lyhyenä tarinana muiden tarinoiden joukossa. Onpa Milli-Molli tehnyt jopa sellaisen vaikutuksen, että olen aikuisenakin rakastanut Molly-nimeä! Nyt Kirjamessuilta ostin itselleni/ tyttärelleni tämän kirjan, mutta en ole vielä sitä antanut, enkä itsekään lukenut. Ihanaa odotuksen pitkitystä!

    Tunnen sielujen sympatiaa, sillä rakastan itsekin vanhoja taloja. Mahdatko asua sellaisessa? Me asuimme, mutta myimme pois, ja nyt haaveilemme uudesta, mutta ehkä tällä kertaa vain viikonloppukotina. Niiden tunnelmaan päästyään ei oikein enää osaa asua muualla...

    Hyvää syksyn jatkoa!

    VastaaPoista
  11. Viivi, oletpa tehnyt ihanan löydön!

    Asun 120-vuotta vanhassa, suojellussa hirsitalossa, jota toki on paljon muutettu vuosien varrella (esim. mitään alkuperäisiä, tai edes kovin vanhoja, pintamateriaaleja ei ole säilynyt. Ihanaahan tämä on, kaiken keskeneräisyyden keskelläkin. Toivottavasti löydätte vielä oman talovanhuksenne! Hyvää syksynjatkoa sinullekin :).

    VastaaPoista