Sivut

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä



Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava 2014, 509 sivua.

Olen siitä oikeastaan varma. Kaikissa on kaikki omat ajat. Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista. Ei se silti näytä helpolta vaikka on jo noin vanha. Kun tietää sellaisen asian että kohta ne kuolevat, sattuu sisään mutta kuitenkin tuntuu ulkopuoliselta kuin välissä olisi ikkunalasi.

Autofiktiivinen romaani Miehiä ja ihmisiä on tavallaan jatkoa Jalosen muutama vuosi sitten julkaisemalle Poikakirjalle.   Poikakirjassa eletään 1960-luvun alkua ja Suomen käymien sotien arvet tuntuvat vielä kipeinä ja pienelle koulupojalle osin käsittämättöminä. Elanto on tiukassa ja poikakoulussa on kova kuri. Miehiä ja ihmisiä -romaanissa fiktiivinen Olli on jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja käy lukion ensimmäistä luokkaa. Perhe kamppailee edelleen rahavaikeuksien kanssa, mutta yleinen ilmapiiri on vapaampi ja kasvukivuista huolimatta päähenkilön tarinassa on kesäistä valoa ja lämpöä, nuoruuden huolettomuutta.

On jännä sattuma, että kahdessa viime vuonna ilmestyneessä kotimaisessa kaunokirjassa viitataan John Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä (Mice and Men). Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisu on eräänlainen Hiiriä ja ihmisiä -pastissi, jossa henkilöhahmojen ajatusmaailmat, teot ja ratkaisut peilaavat Steinbeckin teoksen henkilöhahmojen tekoja ja valintoja. Jalosen kirjalla on samantapainen intertekstuaalinen suhde Steinbeckiin, ja kuten Raevaaran kirjassa, myös Jalosen autofiktiossa henkilöhahmo tai henkilöhahmot lukevat Hiiriä ja ihmisiä – Laukaisun Pauliina luki muistaakseni kirjaa yliopiston kirjallisuuden pääsykokeisiin, mutta myös huvin vuoksi useaan kertaan. Jalonen viittaa Steinbeckiin jo kirjansa nimessä, joka saa rinnastamaan miehet ja hiiret, ja nimi selittyy fiktiivisessä tarinassa mainitulla, väärinmuistetulla kirjannimellä.

Romaanin kerronta on varsin lakonista, mutta samalla pakahduttavan täynnä tunnetta. Päähenkilö käy läpi monia fyysisiä ja psyykkisiä myllerryksiä, mutta näitä sydämen oppivuosia ei kuvata sentimentaalisesti vaan ulkokohtaisen toteavasti. Tekstistä huokuva kauneus ja viisaus on kerroksista kuin "harsokankaat vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa".

Miehiä ja ihmisiä on ihastuttanut toisaallakin: Ilselä, Kirjapolkuni, Luetut, lukemattomatKirjakaapin kummitus, Tuijata, Lukukausi, Kulttuuri kukoistaa

4 kommenttia:

  1. Mikä lause tämä on: "Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauemmaisia enää erota uudempien takaa." Siis tuo kieliopillinen puoli ja muutenkin. Kauemmainen?

    Olen varmaan mariaveitolamaisella tuulella, mutta kuulostaa kamalalta ja teennäiseltä.

    VastaaPoista
  2. Ai kamala, hyvä kun sanoit Omppu – tuo "kauemmaisia" on minun oma kielikukkaseni, Jalonen on kirjoittanut "kauimmaisia"! Korjaan sen tuonne tekstiinkin, että siteeraan oikein.

    Muuten tuo lause on tuossa niin kuin se Miehissä ja ihmisissä lukee. Totta, että se ei ole kieliopillinen, mutta tässä kirjassa kerronta suodattuu (fokalisoituu) päähenkilön tajunnan läpi ja henkilön "sisäinen puhe" on vähän sellaista puhekielistä ja yleensä aika yksitotistakin, tässä lainaamassani kappaleessa on harvinaista vertauskuvallisuutta ja runollisuutta.

    VastaaPoista
  3. Jalosen hiiriä - eikun miehiä ja ihmisiä on ollut lukulistallani, ehkäpä pääsen kirjaan käsiksi jossakin vaiheessa.

    On aina ihanaa lukea näitä sinun selkeitä, mielenkiintoisesti kirjoitettuja postauksiasi. Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, uskon että pidät tästä! Kieli on kaikessa lakonisuudessaan kaunista ja ihmiset, etenkin päähenkilö, kuvattu niin sydämeenkäyvästi. Ja kiitos! <3

      Poista