Sivut

lauantai 24. tammikuuta 2015

Amin Maalouf: Valon puutarhat


Amin Maalouf: Valon puutarhat
Les Jardins de Lumière, suom. Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2014, 349 sivua.

Eikö yksinäisyys ole ainoa turvapaikka jumalisuuden aavikolla? Mani oppi nopeasti, miten sen saattoi saavuttaa, miten sitä saattoi vaalia ja suojella muilta. Hän järjesti itselleen kolon, jossa sai olla raunhassa ja yhteisön ulkopuolella, lapsen valtakunnan, jonne aikuisilla ei ollut asiaa. Sinne hän livahti aina kun kykeni. Tigris-joen kanava kiemurteli noilla tienoin tiheän palmukasvuston välitse, yhdessä kohdin puut seisoivat miltei kiinni toisissaan muodostaen puolikaaren, osa taipuneina vettä kohti kuin juomaan. Kun rohkeasti kapusi runkojen yli, saapui eräänlaiselle niemekkeelle, tuoksuvaan varjoisaan maailmaan, jossa hämäryys kuitenkin antoi tilaa myös valolle, imi sitä luokseen, suodatti ja sirotteli sitä kitsastelematta niiden nauttavaksi jotka osasivat ottaa sen vastaan. Sinne Mani kävi istumaan tai makailemaan, sielllä hän itki tai iloitsi tai haaveksi. Ja puhui usein itsekseen ääneen vailla pelkoa, että kukaan kuuli. 

Libanonilaissyntyisen, mutta pitkään Ranskassa asuneen Amin Maaloufin kolmas suomennettu romaani Valon puutarhat kertoo manikealaisuuden perustajan, profeetta Manin elämästä ja filosofiasta 200-luvun Mesopotamiassa. Manin isä on liittynyt vähän ennen poikansa syntymää askeettiseen, muun muassa tulta ja naisia karttavaan "valkokaapuisten joenvarsilahkoon", joka julistaa edustavansa ainoaa oikeaa juutalaisuutta ja kristillisyyttä ja jota Sittai-niminen mies hallitsee rautaisella otteella. Mani on kasvanut nuoren Mariam-äitinsä ja vanhan palvelijattaren hoivissa kolmevuotiaaksi, jolloin Sittai noutaa hänet väkivalloin kotoaan ja liittää osaksi yhteisöä. Manin on pakko sopeutua ja noudattaa lahkon rituaaleja, mutta "uppiniskaisuuden säie säilyi hänessä". Mani ei koskaan sisimmässään hyväksy yhteisön ankaruutta ja toisten uskontojen halveksuntaa, ja monien vaiheiden kautta hänestä kasvaa manikealaisuuden perustaja, persialaisen kuvataiteen isä sekä arvostettu lääkäri ja filosfi.

Pidin todella paljon Amin Maaloufin viimeksi suomennetusta romaanista Leo Afrikkalainen (Wsoy 2011), joka lumosi waltarimaisella historian, seikkailun ja kehityskertomuksen yhdistelmällä. Maaloufin romaaneista huokuu elämänviisaus ja kyky asettaa asiat mittasuhteisiin, vuosisatojen ja -tuhansien perspektiiviin. Vaikka en hurmaantunut Valon puutarhoista aivan niin paljon kuin Leo Afrikkalaisesta - kenties tarina ei ollut aivan yhtä vangitseva, vaikka Manin tarinallakin on huikean kiinnostava historiallinen ja filosofinen kehys - on tässä tuoreimmassa suomennoksessa paljon samaa viehätystä. Maaloufilla on kyky sanoillaan puhaltaa historiallisiin henkilöihinsä elämän henkäys.

Historiallinen romaani, joka ei (ainakaan näin maallikon mielestä) oio mutkia suoriksi, on juhlaa, etenkin yhdistettynä Maaloufin paikoin tunnelmalliseen ja kauniiseen kerrontaan. Anna-Maija Viitasen suomennos tavoittaa hienosti romaanin kielen arkaaisuuden, monivivahteisuuden ja kauneuden.


Kirjasta on blogannut myös Ulla

1 kommentti:

  1. Tämä oli varmaankin viime vuoden erikoisimpia lukemiani kirjoja. Pidin tästä. Kirjan alun ero olisi voinut aivan erilaisesta kirjasta. Aika ajoin menin Hessen Siddharthan tunnelmiin. Hieno kirja.

    VastaaPoista