Sivut

tiistai 12. elokuuta 2014

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati


Kerstin Ekman: Huijareiden paraati
Grand  final i skojarbranchen, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2014, 474 sivua.
Keltainen kirjasto 451.

Kiitos, kaikesta huolimatta kiitos. Hän tunnustaa, että minä olen työstänyt hänen tekstejään ja vaikuttanut niihin. Lillemor lukee uudestaan omaa työpanostaan koskevat rivit, mutta toisella lukukerralla tuntuu, että sitä lähinnä vähätellään. Hänestä näyttää, että hänet esitellään pätevänä kustannustoimittajana. Mutta itse asiassa tilanne on pahempi, paljon pahempi. He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Kumpi on se oikea kirjailija ja kirjan tekijä, se joka kirjoittaa, luo maailmat, tarinan ja henkilöt, vaiko se, joka antaa teokselle sen pinnan, muokkaa ja korjailee, sekä ennen kaikkea antaa kauniit kasvonsa kansiliepeeseen? Tästä nukkavieru ja hienostumaton, mutta kirjoittajana lahjakas Babba Andersson sekä kirjojen kanteen nimensä ja lehtien kirjailijahaastatteluihin kasvonsa ja mielipiteensä saanut Lillemor Troj vääntävät Kerstin Ekmanin uusimmassa romaanissa Huijareiden paraati.

Kaksikon yhteistyö on toiminut enemmän tai vähemmän sujuvasti jo vuosikymmenet: Babba kirjoittaa teokset ja Lillemor julkaisee ne ominaan. Kunnes eräänä päivänä Lilllemor huomaa Babban nousseen kapinaan. Tämä on kirjoittanut kirjan naisten yhdessä toteuttamasta huijauksesta, omasta näkökulmastaan, ja aikoo julkaista sen omalla nimellään. Lillemor saa Babbanin käsikirjoituksen mutkan kautta käsiinsä, lukee sen ja peilaa lukemaansa omia tunteitaan ja tavoitteitaan. Kumpikin naisista katsoo kokeneensa vääryyttä, niin julkisuudessa kilpenä toiminut elegantti kirjailijakasvo kuin hänen sisällään - ei kun vierellään - ääntään korottava taiteilijasielu. Ekman kuljettaa tarinaa halki vuosikymmenten, kummankin naisen hapuillessa paikkaansa.

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati oli minulle lukukokemuksena vähän kuin äskettäin lukemani Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma: puitteet (Hustvedtilla taidemaailma ja Ekmanilla kirjalliset piirit – ovat ihanteelliset, mutta tyylilaji (parodia) ei ole se minuun parhaiten vetoava. Molemmissa romaaneissa on myös aimo annos politiikkaa ja naisasiaa, ne kutkuttavat älyä ja toki, etäännytyksestä huolimatta, tunnettakin. Näistä kahdesta Huijareiden paraati on kuitenkin jotenkin juurevampi ja maanläheisempi -tai kenties vain tutumpi sijoittuessaan kotoisaan Ruotsiin New Yorkin sijasta. Joka tapauksessa oma vaakani kallistuu tässä vertailussa Ekmanin hyväksi, ennen muuta tariunan mutta myös paremmin avautuvan huumorin ansiosta. Paljon ruotsalaisen kirjamaailman nimiä ja ilmiöitä jäi kuitenkin tunnistamatta ja ymmärtämättä ihan ajallisen etäisyydenkin vuoksi.

Huijareiden paraatin päähenkilöihin ei juuri voi kiintyä tai samastua, sen verran häikäilemättömiä ja itsekkäitä naisia he ovat. Ja kuitenkin heitä voi myös sääliä ja ymmärtää vähän, Kerstin Ekman puhaltaa hahmoihin eloa kuin itsekin tietäisi jotakin siitä, mitä on olla nainen ja kirjailija 1900-luvun Ruotsissa.


Muissa blogeissa sanottua: Cafe VoltaireAnna minun lukea enemmän, Cafe pour les idiots, Ullan luetut kirjat, Mari A.:n kirjablogi

9 kommenttia:

  1. Luin huijareiden paraatin aiemmin tänä vuonna alkukielellä. Se oli ensimmäinen lukemani Ekmanin kirja, ja minusta tuntuu, että siitä olisi saanut enemmän irti, jos olisi lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kirjahan on pitkälti autofiktiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, ai sinäkin olit blogannut tästä – google ei löytänyt, kun hain suomenkielisellä nimellä. Kyllä, aiemman tuotannon lukeminen olisi auttanut, ja ennen kaikkea se, että olisi seurannut Ekmanin julkisuuskuvaa ja kirjojen vastaanottoa ruotsalaismediassa. Mutta tärkein välittyi tietysti näin "ummikollekin". Hieno kirja.

      Poista
  2. Se joka kirjoittaa vai se joka antaa kauniit kasvonsa - niinpä niin, mielenkiintoinen kysymys! Tämä on minusta aiheensa puolesta erinomaisen mielenkiintoinen kirja, ja vähän jo ennätin tähän keväällä tutustuakin, ennen kuin piti liian pian palauttaa se kirjastoon. Mutta varmastikin palaan tämän pariin vielä!

    VastaaPoista
  3. Katja, pidän omaelämäkerrallisuudesta ja autofiktiivisyydestä, kirjaiijanelämän kuvauksista puhumattakaan, ja sellaisena tämä oli mielenkiintoinen – vaikka kulttuurikontekstia (Ekmanin ura ja vastaanotto) en niin tuntenutkaan ja satiiri ei ole suosikkityylilajini. Ekmanin Sudentalja-trilogia on ollut pitkään lukulistallani ja odotan siltä paljon.

    VastaaPoista
  4. Minua kiinnostaa tämä kovasti, onpa tämä kirjastosta tälläkin hetkellä lainassa. Parodia on ennenkaikkea tässä se piirre joka herätti kiinnostukseni, toivottavasti toimisi minulle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, toivottavasti kirja tulee kuitenkin pian vastaan, vaikka uudelle, pidetyn kirjailijan romaanille riittää varmasti vientiä kirjastossa! (Käytän tässä postauksessa parodia-sanaa väärin, pitäisi sanoa satiiri, mutta jokseenkin samaa ne tarkoittavat, siis samankaltaista ivallista ja piikittelevää sävyä. Parodiassa se vaan kohdistuu johonkin tunnettuun teokseen ja satiirissa johonkin todellisuuden ilmiöön, kuten siis tässä Huijareiden paraatissa, jossa satiirin kohteena on naiskirjailijan elämä ja ura. Tietty vois ajatella, että kirjailijan elämä olisi se "teos", jota parodioidaan, hih :) )

      Poista
  5. Hieman samoja fiiliksiä tämän kirjan suhteen: ei ehkä ollut just ihan mun juttuni, mutta samoin odotan Sudentaljalta paljon - kunhan vain pääsen sitä lukemaan =D

    VastaaPoista
  6. Katsekin tätä keväällä, mutta jätin myöhemmäksi. Lukulistalla kuitenkin...

    VastaaPoista
  7. Luin alkukielellä kesällä ja tykkäsin toki, mutta kyllä Sudentalja-trilogia on enemmän mieleen.

    VastaaPoista