Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Schildts&Söderströms 2014, 297 sivua.

"Tiedän, että olet lähdössä Pietariin kenraali Swanstrålen pyynnöstä. Samoin olen hyvin selvillä siitä, että tutkitte Magnus Swanstrålen katoamista. Esiin saattaa tulla valtakunnan kannalta tärkeitä ja jopa vaarallisia seikkoja. Jos näin tapahtuu, pyydän, että kerrotte niistä ensimmäiseksi minulle. Suhde Venäjään on Ruotsille kriittisen tärkeä. Tällä hetkellä sota olisi täydellinen katastrofi. Kokemattomat tai pahantahtoiset henkilöt voisivat aiheuttaa paljon vahinkoa, jos saisivat haltuunsa arkaluontoista tietoa."

Wennehielm oli varsin ällistynyt asioiden saamasta yllättävästä käänteestä. Hän oli pitänyt tapausta vain Swanstrålen perhettä koskevana, mutta nyt hänelle väitettiin, että tapahtumilla saattoi olla merkitystä koko kuningaskunnan tulevaisuudelle.

Eletään vuotta 1796 Turussa. Ruotsin ja Venäjän taisteluista Savossa on kulunut vasta muutama vuosi, mutta sotaa käyneen Ruotsin kuningas Kustaa III:n jälkeen valtaistuimelle noussut Kustaa Adolf on jo matkalla Pietariin, rauhanomaisin aikein, tarkoituksenaan kosia keisarin tytärtä, suurruhtinatar Aleksandra Pavlovnaa. Yllättäen, ja alkuun varsin vastahakoisesti, kuninkaan seurueeseen liittyy luutnantti Carl Wennehielm, jota kenraali Swanstråle on pyytänyt tutkimaan sodassa kadonnutta poikaansa Magnus Swanstrålea. Ensimmäinen johtolanka on vuosien jälkeen esiin putkahtanut arvokas taskukello, jonka Magnus oli saanut nyt jo edesmenneeltä kuninkaalta.

Luutnantti Wennehielm on tuttu Jyrki Heinon esikoiromaanista Kellari (2012), jota en ole vielä lukenut. Varmasti kuitenkin vielä luen, samoin kuin mahdolliset tulevat Wennehielm-dekkarit, sen verran nautittavaa luettavaa Kello on ja senverran sympaattinen sen päähenkilö. Wennehielm on rampa ja viihtyisi jo mieluiten takkatulen ja taloudenhoitajansa Kaisa-mamsellin lihapatojen ääressä, mutta alunperin pakon sanelemana aloitettu tutkimus imaisee hänet pian mukaansa. Apunaan Wennehielmillä on kaupunginviskaali John Appengren, joka niin ikään jäisi mieluummin kotiin nuoren vaimonsa luo, mutta kulkee neuvokkaana ystävänsä rinnalla.

Historiallisena dekkarina Kello on sekä historiallinen romaani että dekkari, ja näiden kahden genren yhdistäminen taitaa olla aina jonkinmoista tasapainoilua. Toisaalta historiallinen miljöö edellyttää runsaahkoa kuvailua tullakseen eläväksi lukijalle, eikä "rikostutkinta" voi esimerkiksi juuri 1700-luvulla edetä samanlaisella ripeydellä ja tehokkuudella kuin nykypäivänä. Toisaalta dekkarin olisi syytä olla riittävän jännittävä ja juonen tulisi rullata eteenpäin ilman kohtuuttoman pitkiä selostuksia ajan tavoista ja aatteista. Olen historiahulluna lukijana ehkä erityisen suopea miljöökuvauksille ja muille selostuksille ja dekkareita lukiessanikin uppoudun mielelläni suvantokohtien tunnelmiin (Agatha Chriestien teehetket, P. D. Jamesin klassista musiikkia punaviinilasin äärellä nauttiva Dalghliesh, Vera Valan pastaa kokkaava ja Rooman kaduilla kulkeva Arianna) jännitysjuonen kustannuksella, joten Jyrki Heinonkin yhdistelmä mysteeriä ja huumorin sävyttämiä seurapiirikuvauksia tuntui oikein sopivalta kattaukselta, vaikka tarina ehti edetä hyvän matkaa ennen kuin alkoi varsinaisesti jännittää.


Muissa blogeissa sanottua: Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly

Lukuhaasteet: Rikoksen jäljillä (Oksan hyllyltä)