Sivut

maanantai 10. helmikuuta 2014

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus


 Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
The Love of a Good Woman, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2014 (1. suomenkielinen painos 2000), 386 sivua.

Mikä nautinto. Sain asettua paikalleni ja katsella ihmisiä lainauspöydän takaa, sain olla pystyvä ja reipas ja suhtautua ystävällisesti niihin jotka lähestyivät minua. Nautin kun minua pidettiin ihmisenä, jolla oli kaikki langat käsissään, jolla oli selkeä tehtävä elämässä. Nautin voidessani luopua paikoilustani ja vaeltelustani ja unelmoinnista ja ryhtyä kirjastotytöksi. 

Tietenkin minulle jäi nyt vähemmän aikaa lukeiseen, ja joskus kun hetken pitelin jotain kirjaa kädessäni työpöytäni takana – pidin sitä kädessäni kuin mitä hyvänsä esinettä, en niin kuin astiaa joka minun olisi heti tyhjennettävä – koin hetken kauhun niin kuin unessa, jossa huomaa olevansa väärässä rakennuksessa tai unohtaneensa tenttiajan ja tajuaa että se on vain jonkin oudon luonnonmullistuksen tai  elämänikäisen virheen huippu. (Novellista Cortesin saari) 

Alice Munro on kirjailija, jota haluan lukea aina vain lisää, ja ainakin tähän mennessä jokainen vastikään Nobel-palkitulta kirjailijalta lukemani novellikokoelma on tuntunut vielä aiemmin luettujakin paremmalta ja samalla aivan omanlaiseltaan. Niin myös Hyvän naisen rakkaus, neljäs Munrolta lukemani kirja. Suketus ja Noora kirjoittivat tästä kokoelmasta niin kiinnostavasti, että teos piti saada lukuun mitä pikimmin. Hyvän naisen rakkaus olikin loistohankinta*, sillä se tehosi minua jo pidempään vaivanneeseen (fiktion) lukujumiin ja luin kirjan alusta loppuun viikonlopun aikana. Munron novellien juonet koukuttavat kuin parhaatkin dekkarit, mutta samalla kieli (Kristiina Rikmanin oivana käännöksenä) ja kerronta ovat niin rikasta ja täyteläistä, että aivan pakahtuu.

Munron tuotannolle ominaiseen tapaan myös Hyvän naisen rakkaus -kokoelman novellit kertovat ihmissuhteiden käännekohdista. Tapahtumat ovat usein ulkoisesti varsin tavanomaisia, mutta juonenkäänteisiin punoutuu toisinaan myös (selvittämättömiä) rikoksia. Monessa novellissa kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa, ja vielä useammassa palataan vuosikymmenten taa muistoissa tai ennakoidaan tulevaa. Toisinaan myös näkökulmat vaihtelevat niin, että tarina ristivalottuu kiinnostavasti.

Kokoelman avaava niminovelli on yksi suosikeistani. Novellissa on lyhyt prologi, jonka luin nopeasti mutta palasin siihen päästyäni tarinan loppuun – ja prologi ikään kuin sulki novellin avoimen lopun. "Hyvän naisen rakkaus" -novelli alkaa kuvauksella Walleyn pikkukaupungin pojista, jotka löytävät optikko Willensin ruumiin joesta ja vaeltelevat ympäriinsä miettien, miten kertoisivat löydöstään ja kenelle. Novellin myöhemmissä luvuissa seurataan Enid-nimisen kotisairaanhoitajan töitä ja ajatuksia hänen huolehtiessaan munuaiskerästulehdukseen kuolevasta rouva Quinnista ja tämän perheestä. Tämän novellin viimeisiä sivuja luin henkeä pidätellen.

Toinen suosikkini, "Cortesin saari", vihjaa sekin selvittämättömään henkirikokseen, mutta kyseinen tapauus on sattunut kauan ennen sitä aikaa, josta kertoja kertoo. Kertoja muistelee aikaa, jolloin hän oli nuori aviovaimo, epäkäytännöllinen emäntä ja intohimoinen lukutoukka sekä pöytälaatikkokirjailija. Kertoja koettaa vältellä yläkerran eksentristä ja häijynoloista rouva Gorrieta, mutta ajatuu tämän halvaantuneen aviomiehen iltapäiväseuraksi ja saa tahtomattaa selville salaisuuden vuosien takaa. Novellissa on pahaenteistä tunnelmaa, mutta myös hiljaista hilpeyttä ja huumoria, ja kertojapäähenkilö saa novellin aikana paremman otteen elämästään.

Kokoelman päättävästä "Äitini uni" novellista tuli mieleen Carol Shieldsin tyyli (Kivipäiväkirjoissa) ja myös Ulla-Lena Lundberg (Marsipaanisotilaassa). Novellin tunnelmassa on jotain taianomaista, kun kertoja kuvailee aikaa ennen syntymäänsä ja pikkuvauva-aikanaan, piirtäen samalla elävän kuvan synnytyksen jälkeisessä väsymyksessä ja hämmennyksessä kamppailevasta äidistään ja kahdesta omalaatuisesta tädistään.

En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut lukemastani niin paljon kuin näistä novelleista. Janoan jo lukea lisää Munroa!

Huomaa Kirjaintenvirrassa-blogista poimittu sitaatti! Turun sanomien mainintaa romaanikirjailijuudesta kyllä vähän ihmettelen, sillä Munro on tunnettu nimenomaan novelistina.

*Kirjaa ei ole tällä hetkellä saatavana kovakantisena, mutta koska haluan lukea nämä novellit joskus uudestaankin, muovitin kannet. Huonoin puoli pokkaripainoksessa onkin sisällysluettelon puuttuminen, mikä hankaloittaa kokoelman hahmottamista ja tiettyihin novelleihin palaamista.

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014

Nobel-kirjailijoistaankin tunnettu Tammen Keltainen kirjasto muuten täyttää tänä vuonna 60 vuotta – onnittelut ja kiitokset!

4 kommenttia:

  1. Upea kokoelma, joka kuuluu lukemistani Munroista ehdottomasti parhaisiin Karkulaisen ohella. Vahva tunnelma, mutta samalla jotenkin kirpeänsuloinen ja kaunis. Munro on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, hauska kuulla että tämä kuuluu sinullakin parhaisiin, vaikka olet tainnut lukea jo tosi monta Munro-kokoelmaa. Karkulainen oli (ainoana Munron kirjoista) lähikirjaston hyllyssä eilen ja harkitsin sen lainaamista mutta jätin sen toistaiseksi – pitääpä ensi kerralla napata matkaan!

      Poista
  2. Sain joulupukilta (yllätyksellisesi, toivomatta) Munron Hyvän elämän, mutten ole vielä päässyt sinne asti, puhumattakaan muiden Munron kirjojen lukemisesta. Olen siitä kieroutunut lukija, että kaunokirjallisuudessa novellit ovat minulle paljon vaikeampia lukea kuin paksut romaanit. Tartun siis ennemmin Sahlbergin Herodekseen kuin Munroon... :). Olen kuitenkin päättänyt antaa Munrolle mahdollisuuden.

    VastaaPoista
  3. Sanna, minulla on sikäli sama juttu, että lempikirjani ovat yleensä romaaneja ja novellit tuntuivat pitkään vieraammalta genreltä. Munron novellit ovat kyllä toisinaan kuin tiiviitä romaaneja; jotkut novellit on jaettu lukuihin ja ne kattavat ajallisesti pitkän jakson. Tiiliskiviromaaneihin on ihana uppoutua, mutta jos lukuaikaa on vähän, ne etenevät harmillisen hitaasti ja tunnelma ikään kuin laimenee matkan varrella. Herodeksenkin silti luen, ehdottomasti! :) Toivottavasti annat Munrolle mahdollisuuden; tuo Kallis elämä on hieno kokoelma.

    VastaaPoista