Sivut

torstai 11. lokakuuta 2012

Riitta Jallinoja: Perheen aika


Riitta Jallinoja: Perheen aika 
Otava 2000, 239 sivua.

Mitä muuta arki on kuin "kolmas", joka pakottaa rakastavaiset ottamaan huomioon muutakin kuin toisensa rakastavaisina. Arjen tultua he eivät voi enää kaivata vain toinen toistaan, vaan heidän tulee panna tuon tuostakin intohimorakkautensa syrjään keskittyäkseen hoitamaan muita asioita. [--] Romanssit eivät päätykään sillä tavalla onnellisesti, kuten romanttisen rakkauden kaavaa tottelevissa saduissa, romaaneissa ja elokuvissa annetaan ymmärtää niiden päättyvän, vaan niissä on myös jatko-osa, joka on useimmille pettymys.

Riitta Jallinojan Perheen aika on muun muassa avioeroja tutkineen sosiologian professorin yleistajuinen katsaus romanttiseen rakkauteen, puolison valintaan, perheen arkeen ja sen vakautta ja onnellisuutta uhkaaviin tekijöihin. Kirjan aihepiiri kuuluu sosiologian alaan, mutta Jallinojan näkökulmalla on yhtymäkohtia kirjallisuudentutkimukseen, sillä hän tarkastelee parisuhdetta ja perhettä ennen muuta kertomuksina. Todellisten henkilöiden tarinat vertautuvat kirjallisuuden klassikoihin, kuten Anna Kareninaan. Jallinoja avaa erilaisia juonirakenteita: klassinen romanssijuoni (rakkauden este on ulkoinen), moderni romanssi (rakkauden esteet ovat suhteen sisäisiä), avioeron kauhutarina. Kirjoitin viikko sitten kuvitteellisen juoniselostuksen, jossa Romeo ja Julia eivät kuolekaan, vaan joutuvat kohtaamaan avioliiton ei-niin-auvoisan arjen. Hauskasti Jallinoja käyttää juuri Shakespearen Romeon ja Julian tarinaa esimerkkinä klassisesta romanssista, jossa vanhempien vastustus ruokkii rakkautta, ja kiinnittää huomiota tarinan sivujuoniin, jotka jäävät "suuren rakkaustarinan" varjoon: ennen Juliaa Romeo oli palavasti rakastunut Rosaliaan, mutta jäädessään vaille vastarakkautta siirsi tunteensa Juliaan.

Yhtenä näkökulmana Jallinojalla on puolison valinnassa ja perhe-elämässä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset. Vielä 1950-luvulla oli tyypillistä, että jokin varhaisista ihastumisista johti avioliittoon, seurusteluaika ei ollut kovin pitkä ja perheen perustaminen merkitsi naisille oman uran unohtamista ainakin joksikin aikaa. Ääriesimerkkinä muutoksesta Jallinoja nostaa esille nykyinen deittailukulttuuri, jossa suhteet ovat peliä, avioitumisen uskotaan jopa tuhoavan hyvän suhteen ja perheen perustamista lykätään hamaan tulevaisuuteen. 

Siinä missä vielä 1950-luvulla rakastuminen tarkoitti usein varhaista avioliittoa, nykyään Jallinojan mukaan vakavaa rakastumista nuorena jopa vältellään, sillä nykyään ei kuulu asiaan avioitua nuorena (alle kolmikymppisinä). Sitä ennen on annettava aikaa itselle: matkusteltava, opiskeltava, luotava uraa - ja tutkailtava, josko rinnalle löytyisi vielä joku sopivampi, jos vastaan kävelisi se "suuri rakkaus", joka saa vaihtamaan deittailujuonen avioliittojuoneen.

Vaikka parisuhteessa koettaisiin voimakasta rakkautta, avioliittoa pidetään riskinä - sehän voi epäonnistua, päättyä avioeroon. Perinteisen moraalin ja puolisonvalintaa määrittävien luokkarajojen tilalle on tullut uusi normisto, joka edellyttää yksilöitä tiedostamaan parisuhteeseen liittyvät riskit ja varmistamaan parhaansa mukaan, että oma liitto säilyisi onnellisena. Keskeisenä riskienhallinnan keinona on yhteensopivuus, jota testataan pitkällä seurustella ja avoliitoilla ennen "lopullista sitoutumista". Paradoksaalisesti avo- ja avioerojen määrä on vain kasvanut samaan aikaan, kun "harkinta-aika" on pidentynyt, ja merkillistä on myös, että yhteensopivuus voi hävitä.

Pohjimmiltaan "yhteensopivuus" tarkoittaa nykyään pitkälti samaa kuin vanhempien hyväksymä puolisoehdokas muutama vuosikymmen sitten. Aiemmin naitiin samasta säädystä/yhteiskunnasta, nykyään merkitsevät yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet ja esimerkiksi koulutustaso. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nykyäänkin mennään yleensä naimisiin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kanssa, sitä vain perustellaan eri tavoin: yhteisten harrastusten ja arvojen uskotaan pitävän pariskunnan yhdessä silloinkin, kun rakkauden huuma on haihtunut.

Romanttisen kertomuksen rinnalla kulttuurissa elää parisuhteen katastrofikertomus, jonka ytimessä on hylätyksi tuleminen. Nämä klassisen kauhujuonen kaavaa noudattavat avioerotarinat kiinnostavat ihmisiä ja ne koetaan tärkeiksi. Lehdissä julkaistaan yhä enemmän parisuhde- ja perhekatastrofeista kertovia juttuja ja haastatteluja. Itselleni tulee mieleen myös monia viime vuosina julkaistuja avioerosta kertovia romaaneja: Piia Postin Talven jälkeen valo, Annamari Marttisen Ero ja juuri ilmestynyt Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Toisinaan näiden tarinoiden funktio on osoittaa, että avioliitto on ollut läpeensä mätä ja sen on täytynytkin saada päätöksensä - jotta voisi alkaa uusi, romanttinen tarina. Avioeron jälkeen aiempaa rakkaustarinaa tarkastellaan eri tavoin, "rakkaus oli sokea", "luulin rakastavani häntä" - vaikka yleensä toisen kanssa on eletty vuosikausia ennen avioitumista.

Vaikka kaikki menisikin kaavan mukaan ja erokatastrofilta vältyttäisiin, ei romanttinen, symbioottinen rakkaus ole koskaan ikuista. Liittoon tulee aina mukaan "kolmansia": tyypillisesti lapsi, jonka kanssa äiti aloittaa uuden symbioottisen suhteen (purkaaksen sen myöhemmin ja kiinnostuen uudelleen työstään, ystävistään, harrastuksistaan ja puolisostaan), työ, harrastus, ystävät tai muut tärkeät, parisuhteen ulkopuoliset ihmissuhteet. Eri asioiden tärkeyttä mitataan sillä, kuinka paljon niille annetaaan aikaa, ja nykyiselle perhe-elämälle onkin tyypillistä köydenveto ajasta: kuinka paljon kummallakin vanhemmalla on omaa aikaa, saavatko lapset kylliksi vanhempiensa aikaa ja huomiota, kuinka paljon ajasta ansiotyö saa viedä ja jääkö kahdenkeskistä aikaa parisuhteen hoitoon.

Jallinojan mielestä on nähtävissä merkkejä siitä, että on alkamassa uusi "perheen aika", jossa perheen merkitys korostuu, työelämän vaatimuksille asetetaan rajat ja perhe on yhä enemmän yhdessä ja näkyvillä kuvissa ja kertomuksissa. Perheen merkitys ei kuitenkaan kasva ilman tekoja, ilman konkreettista yhdessä oloa ja ajan antamista perheelle. Tärkeää on myös keskustella ja kirjoittaa perheestä, nostaa esille sitä koskevia aiheita, muutenkin kuin yksioikoisina romanssi- ja katastrofikertomuksina.

4 kommenttia:

  1. Maria, kiinnostavasti kerroit tästä Jallinojan kirjasta, jota en ole lukenut. Olen lukenut Jallinojan Perheen vastaisku : familistista käännettä jäljittämässä, jota suosittelen sinulle seuraavaksi luettavaksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos vinkistä - Jallinoja hahmottelee jo tämän kirjan lopussa ajatusta tuosta "familialistisesta käänteestä", ja olisi kiva lukea aiheesta lisää.

      Poista
  2. Kiva esittely, josta eniten mieleeni jäi tuo kommentti perheen ajasta. Siinä voi olla kyseessä yleisempikin downshiftaamisen trendi jossa muukin elämä kuin työ koetaan tärkeäksi.

    VastaaPoista
  3. Kirjanainen, varmasti nuo liittyvät toisiinsa (vaikka toki perheettömätkin downshiftaavat, mutta samaa arvopohjaa niissä osittain on).

    VastaaPoista