Sivut

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Saima Harmaja: Sydämeni soi


Saima Harmaja: Sydämeni soi. Valikoima runoja ja päiväkirjaotteita.
Karisto 2011, 5. painos. 254 s.

Joka tapauksessa minä tahtosin osata sen! Vangita virran juoksun, pilvien loisteen, sinupunaisen varjon kostealla hiekalla. Ottaa kiinni tuulen viileän tuoksun, pakottaa sen jäämään näille lehdille. Minä tiedän nyt, että minulla on lahjoja, mutta maailma on täynnä keskinkertaisia kirjailijoita. Tahtoisin tietää, kuinka paljon voin koskaan osata.

Näin kirjoitti runoilija Saima Harmaja (1913-1937) päiväkirjaansa 18-vuotiaana 27.4.1932. Saima ei ollut "keskinkertainen runoilija", vaan varhaiskypsä lyyrinen lahjakkuus, jonka runoja, päiväkirjoja ja kirjeitä luetaan ja rakastetaan yhä, vaikka hänen runoiljantyönsä katkesi keuhkotautikuolemaan jo ennen kuin hän ehti täyttää kaksikymmentäneljä vuotta.

Saima Harmajan Kootut runot ja runoilijankehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa oli minulle järisyttävä kokemus noin 13-vuotiaana. Päiväkirjojen sivuilta henki toisaalta elämänjano, toisaalta sairauden tuska ja sen aavistaminen, että kuolema tulisi vastaan jo nuorena. Vaikka Saima itse lähti varhain, hän joutui vähän ennen omaa kuolemaansa kohtaamaan rakkaan Outi-sisarensa kuoleman synnytykseen.

Minulla on Saima Harmajan Kootut runot kirjahyllyssäni; nide sisältää myös muutamia Harmajan tekemiä runosuomennoksia mutta ei päiväkirjoja. Niinpä innostuin huomatessani, että Karisto on ottanut tänä vuonna uusintapainoksen alunperin vuonna 1988 ilmestyneestä Sydämeni soi -teoksesta, joka sisältää valikoiman runoja ja päiväkirjaotteita.

Saiman päikirjamerkintöjen lukeminen uudelleen nyt aikuisena oli koskettava ja jossain määrin hämmentäväkin kokemus. Jo ennen sairastumistaan keuhkokuumeeseen Saima sairasteli paljon, mutta koki ennen kaikkea sielunsa heikoksi ja elämälle vieraaksi. Saima koki voimakkaana niin onnen kuin surunkin hetket, ja vielä päiväkirjaakin voimakkaammin tämä välittyy hänen runoissaan. Saima Harmajan runoissa on paljon kauniita luontokuvia, mutta runon puhuja ei samaistu luontoon vaan pikemminkin tuntee vierautta, kun oma tuska ja maailman kauneus ovat niin suuressa ristiriidassa.

KEVÄT


Tulen kuoleman varjon maasta.
Tulen iltaan vaaleaan. 
Näen mykkänä: vihreä huntu
on tullut ja kietonut maan. 
Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
ja linnunlaulua soi,
 - kun omassa rinnassani
sydän kuoleva vaikeroi.


Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää. 
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää. 
Tämä heleä, kostea multa, 
tämä kirkkaus loppumaton, 
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on.


Sydämeni soi -valikoimaa lukiessani huomioni kiinnittyi myös siihen, että monet runot, kuten yllä lainaamani kevät, ovat voimakkaasti sidoksissa tiettyyn vuoden- tai vuorokaudenaikaan. Saiman runoja pitäisikin lukea vuodenkierron mukaan ja hetkien rytmissä; Ukkoskesänä, Heinäkuun aalloilla, Kieloniityllä, Suven mentyä; silloin, kun tuntee Kaipausta kevätsateessa, Huhtikuussa, kun on väsynyt ja harmaa maa/ ja märkää lunta putoaa. Aamuvarhain, Sumussa, Lumoissa; Talven taittuessa, Mentyäsi. Nyt syyskuussa kaipasin erityisesti syksyisiä runoja, niitä löytyi valikoimasta vähemmän kuin kevätrunoja mutta muutama kuitenkin. Tässä yksi:

SYYSAAMUN UINTI


Enää säveliin en herää aamuin.
Syyshaamuin
syyskuun koivut nytkin vihertää.
Pettävää
lukinseittihärmää silmä kohtaa, 
missä ruoho kylmin helmin hohtaa.
Rantaan vie
paljasjaloin läpi kasteen tie.


Yli kylmän hiekan juoksen tieltä. 
Enää sieltä
houkuta ei kuumuus autuas. 
Kuulakas
järven peili on, mut aallon pintaa, 
pilvirintaa, 
sumuhuntu pakoon kiiruhtaa, 
surren kuvajaistaan ihanaa. 
Molemmat
aamusineen kohta haihtuvat.


Päiväkirjassaan Saima kuvaa suhdettaan luontoon ja maailmaan näin:

Oikea Saima on hyvin herkkä, haaveileva, hiljainen luonnon helmassa elävä Saima, joka katselee tähtitaivasta tai kesäkuun vihreää hämärää, Saima, joka istuu sohvannurkassa (illalla ennen geometriantenttiä) ja kuuntelee, miten äiti soittaa Kuutamosonaattia, Saima, joka löytää miltei kaikessa jotain kiehtovaa runollista, joka kuuntelee tuulen huminaa ja laineiden liplatusta. (5.9.1926)


Itse lisäisin vielä, alkuun siteeraamaani päiväkirjamerkintää lainaten, että Saima onnistuu vangitsemaan virran juoksun ja pakottamaan sen jäämään näille lehdille.


Polkuja eteenpäin:

Päivi Istala (toim.): Saima Harmaja -runoilijoista runoilijoin (Wsoy 2007). Saima Harmajan "Oma elämäkerta" vuodelta 1936, Saiman sisaren Kirsti Topparin muistoja lapsuudenperheestään ja sisarestaan, kolmen tutkijan esseet sekä lukijamuistoja.

Saima Harmaja -seuran sivut.

22 kommenttia:

  1. Runot eivät täysin ole se minun juttuni, joten tämä jää lukematta mutta aivan upea kansi on kirjassa!:)

    VastaaPoista
  2. Sanna, toivottavasti löydät runot joskus; kurki vaikka noita Jennin runohaasteen innoittamia pieniä runopostauksista blogeista jos löytyisi jotain sinulle sopivaa :).

    Kansi on tosiaan todella kaunis ja meinasin mainita siitä postauksessa, kuten myös siitä, että en oikein tykännyt siitä että teksti oli painettu sinisellä, mutta jotenkin en osannut krjoittaa tällaisia ulkoasuhavaintoja Saiman runojen ja päiväkirjamerkintöjen kanssa samaan tekstiin.

    VastaaPoista
  3. Minulla on Saima Harmajan päiväkirjoista koottu julkaisu, jonka olen ostanut joskus joltain kirpparilta. Vielä en ole saanut sitä luetuksi

    Saima Harmaja on todennäköisesti ollut jokaisen nuoren "runotytön" esikuva ja hänen varhainen kuolemansa on vielä lisännyt tuota tietynlaista myyttisyyttä ja sädekehää.

    VastaaPoista
  4. Saima Harmajan runot ovat upeita. Kuten Jaana tuossa pohti, niin ainakin minuun ne vaikuttivat suuresti etenkin lukioikäisenä sekä opiskeluaikani alussa. Mutta edelleen hänen sanansa sykähdyttävät.

    Kirjassa on tosiaan ihan huikean kaunis kansi!

    VastaaPoista
  5. Jaana, olen melkoisen kade tuosta kirpparilöydöstäsi! Haluaisin lukea noita päiväkirjoja enemmän. Muistan vieläkin sen Tapiolan kirjaston niteen: valtavan tiiiskiven, jossa oli valkoiset, jollain kauniilla (vihreällä? ) kuvalla koristetut kannet.

    Pyörittelin tuota runotyttö-sanaa mielessäni tätä kirjoittaessani ja meinasin Montgomerynkin Runotyttöön viitata, mutta jätin sitten pois. Löytävätköhän nykytytöt enää Harmajaa?

    Katja, Saima Harmaja kuvaa niin hyvin juuri nuoruuden tuntoja, että ne tosiaan kolahtavat ehkä nuorena parhaiten. Mutta viehätys säilyy :).

    VastaaPoista
  6. Muutama lempirunoni on Saiman runoja, mutta en ole koskaan lukenut muutoin hänen elämäänsä liittyviä juttuja eli ns. henkilöhistoria on minulle häneltä aika vieras. Olisikin mielenkiintoista lukea noita päiväkirjamerkintöjä.

    Kaunis kansia tosiaan!

    VastaaPoista
  7. Susa, kannattaa tutustua Saima Harmajan elämäänkin. Saima ei tainnut juuri kuulua kulttuuripiireihin, osittain varmaan sairastelujen takia, mutta ainakin Mika Waltari kannusti nuorta runoilijaa. Perhettä käy sääliksi, kun ensin kuoli yksi tytär lapsivuoteeseen, sitten toinen (Saima) keuhkotautiin ja poika kaatui sodassa.

    VastaaPoista
  8. Mä toivon tätä kirjaa niin joulupukilta! :)

    VastaaPoista
  9. Naakku, toivottavasti tontut muistavat toiveesi ;). Osuinkin vuoden alkupuolella kirjoittamaasi Saima Harmaja -postaukseeni googlettaessani tämän kirjan nimellä.

    VastaaPoista
  10. On surullista ajatella, ettei ihmisen yhteys luontoon voimaannuta kuoleman läheisyydessä, johtuisiko se pitkään jatkuneesta sairaudesta, en tiedä. Jotenkin kuvittelen, että ihminen kuoleman läheisyydessä kokee kaiken tuoreemmin, sillä tavalla, että saa luontosuhteesta lohtua, voimaa.
    Pitää palata tuohon Harmajan kirjaan, olen sitä vuosikausia sitten lukenutkin.

    VastaaPoista
  11. Johanna, uskon kyllä (siis tulkitsen S.H.:n runoja niin), että Saima Harmaja sai kyllä luonnon kauneudesta, uusiutumisesta ja elävyydestä voimaa, vaikka kokikin vastakohtaisuutta siihen. Tuo mitä sanoit ihmisen luontosuhteesta kuoleman lähestyessä on varmasti usein totta!

    VastaaPoista
  12. Tutustuessani muutamiin runokirjoihin keväällä tutustuin sattumalta myös Harmajaan. Ja yllättäen ihastuin hänen runoihinsa. Nytpä siis erittäin epärunotyttönä mietin kuitenkin, jospa lukisin tämän kirjan jossain vaiheessa. Tai jos jopa ostaisin tämän omaksi! Lukemalla välillä mahdollisemman ennakkoluulottomasti saattaa löytää jotain todella hienoa.

    VastaaPoista
  13. Hienoa että ihastuit, Sonja! Tuo mitä sanoit lukemiseen liittyvien ennakkoluulojen voittamisesta on totta; joskus se palkitsee huimasti!

    VastaaPoista
  14. Minä löysin oman Harmajani isovanhempieni kirjahyllystä, ja luin Saiman kouluaikaiset päiväkirjat läpi useaan otteeseen nuorena tyttönä. Sittemmin löysin saman kirjan divarista, mutta siihen oli liitetty myös laajalti Harmajan runoja. Viimeksi olen siihen tarttunut vuosia sitten, mutta nyt tuntuu, että voisin ottaa hänet uudelleen esiin.

    VastaaPoista
  15. Ihana kirjoitus. Minäkin luin Saima Harmajaa ja Saima Harmajasta herkässä runotyttöiässä. On varmaan itse runojen ja omien lukukokemusten jälkikaikujen yhteisvaikutusta, miten nuo edelleen herkistävät.

    VastaaPoista
  16. Mirka, kiva kuulla että sinäkin olet lukenut ja tykännyt. Sain nyt tästä Sydämeni soi -teoksesta kimmokkeen etsiä kirjastosta tuon mainitsemani Kootut runot & päiväkirjat, naapurikunnasta näyttäisi löytyvän muutenkin kuin varastosta.

    Kiitos Luru! Ja sinäkin :). Näissä nuoruuden suosikeissa on kyllä aina se nostalgialisä mukana, kun näihin palaa.

    VastaaPoista
  17. Maria, minulla on Saima Harmajan Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa. Esipuhe on Laura Harmajan.

    Karistolta on kultturiteko ottaa tämä kirja kustannusohjelmaansa.

    Itse pidän eniten Saiman runosta Nurmilintu, mutta monet koskettavat, kuten sinun vlaitsemasi. Kirjan kansi on uskomattoman kaunis!

    VastaaPoista
  18. Leena, minä niin haluaisin juuri tuon mainitsemasi kirjan taas lukea noin viidentoista vuoden jälkeen, ja lainaankin sen heti kun eksyn naapurikunnan kirjastoon, missä sitä ei tarvitse tilata varastosta <3

    Olet oikeassa, että on kulttuuriteko ottaa uusintapainoksia näistä jossain määrin jo vähän unohdetuista klassikoista.

    Kansi on tosiaan kaunis, katselin viikon luetuimmat -palkkiani kun siinä oli pari päivää sitten Carpelanin kirja ja tämä allekkain; toisessa ihanat harmaat, toisessa ruskeat sävyt. Tekisi melkein mieli järjestää vuoden kaunein kansi -kilpailu sinun tapaasi ;).

    VastaaPoista
  19. Ah, Saima, jonka kanssa vietin teini-ikäni... Olen kiitollinen, että pääsin mukaan tuohon WSOY:n muistelukirjaan, niin täysin saima minä olin!

    VastaaPoista
  20. Kaisa, tuo Saima-kirja on tosiaan hieno, minusta on ihana lukea noita lukijamuistoja (muistelemassa on myös mm. entinen terveyskeskuslääkärini :)), kuten Montgomery-muistoja Koskimiehen&Aholan kirjasta...

    VastaaPoista
  21. Hei, palaan tähän vanhaan postaukseesi, johon törmäsin, kun tutustuin sivuihisi. Mulle Saima Harmajan runot on nostalgisia ja etenkin tieto hänen sairaudestaan ja kuolemastaan lisäsi tunnetta niiden lukemiseen. Luin silloin nuorempana vain hänen runojaan, mutta nyt täytyy hankkia tämä päiväkirjaversio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjanainen, suosittelen lämpimästi lukemaan näitä päiväkirjoja, jos kerran runot ja kohtalo ovat koskettaneet! Harmaja palautui taas mieleeni, kun luin Marja-Liisa Vartio-elämäkerrasta, että Harmaja oli hänen lyriikalleen yksi varhainen esikuva.

      Poista