Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Bazar 2011
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt kahtena niteenä, The House at Riverton ja The Shifting Fog. Suom. Helinä Kangas.
613 s.


Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo haaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Kate Mortonin romaanin Paluu Rivertoniin kertoja on 98-vuotias Grace Bradley palaa - ennen kaikkea muistoissaan, mutta myös konkreettisesti - Rivertonin kartanoon, jossa hän aloitti sisäkkönä 14-vuotiaana vuonna 1914. Nuori Grace ihaili kartanon ylellistä elämää, seurasi hieman kateellisena isäntäperheen sisarusten, Davidin, Hannahin ja Emmelinen, yhteisiä leikkejä ja joutui myöhemmin todistamaan tragediaa, johon liittyviä salaisuuksia Grace kantaa uskollisesti vuosikymmenet. Romaanin nykyhetkessä, vuonna 1999, nuori yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja haluaa tehdä elokuvan 1920-luvun yläluokan helmeilevästä, jazzinsointuisesta elämästä ja Rivertonin kartanon mailla tapahtuneesta nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta. Rivertoniin liittyvät unet ja muistot ovat vainonneet Gracea aina, mutta osallistuminen elokuvan tekemiseen nostaa ne vastaansanomattomasti pintaan. Samalla Grace äänittää muistojaan tyttärenpoikaansa varten ja käy läpi matkan, joka alkoi sisäkön vaatimattomasta toimesta mutta jatkui merkittäväksi arkeologiksi !) ja viettämään ulkoisesti mukavia päiviä vanhusten hoitokotiin.

Mortonin kirjassa on paljon tuttua brittiläisten kartanoromaanien ja goottilaisten kertomusten ystäville, kuten Morton itsekin jälkisanoissaan toteaa. Morton mainitsee inspiraation lähteikseen esimerkiksi sellaisia yläluokan kuvauksia kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja Daphne du Maurierin, Evelyn Waughin ja F. Scott Fizgeraldin teokset. Itselleni tulee Rivertonia lukiessa sen hyytävästä, mutta kiehtovasta tunnelmasta mieleen du Maurierin Rebecca, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja Sarah Watersin romaanit Silmänkääntäjä ja Vieras kartanossa, joista kaksi viimeksi mainittua olen vasta aloittanut. Jostain syystä mieleeni tuli myös Ian McEwanin Sovitus - kenties kompleksisten sisarussuhteiden kuvailun sekä syyllisyyden ja sen kertomalla sovittamisen tematiikan kautta?

Morton on taitava; hän on punonut romaaniinsa kudoksen, joka vetoaa vanhanaikaista jännitystä ja romantiikkaa janoavan lukijan mieleen. Minulla kesti kuitenkin kauan päästä tässä romaanissa alkua pidemmälle: ymmärsin kyllä, että Rivertonissa ovat velloneet voimakkaat tunteet ja salatut intohimot; että on tapahtunut rikos, josta Grace tietää enemmän kuin on kenellekään kertonut, mutta päällimmäinen tunteeni oli "entä sitten?" Niin Grace kuin muutkin romaanin henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, ja tunsin lievää vastahakoisuutta sukeltaa näiden ihmisten maailmaan. Halusin kuitenkin kokea tämän kirjan jännittäväksi kehutun juonen ja tutkailla, kuinka Morton hyödyntää gotiikan konventioita.

Joskus kirja on niin nautinnollista luettavaa, että sen soisi vain jatkuvan ja jatkuvan. Paluu Rivertoniin ei ollut minulle sellainen kirja - tiivistämisen varaa olisi ollut - mutta kuitenkin sellainen romaani, jossa rönsyilevät tapahtumakerrokset ja ympäristön ja ihmisten välisten keskusteluiden pitkäkin kuvailu on perusteltua. Enemmän kuin ajoittainen laveus minua häiritsi kerronnassa sen jotenkin jatkosarjamainen tapa lopettaa luvut jonkinlaiseen koukkuun, jonka avaamisella seuraava luku alkaa.

Noin seitsemänkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen aloin päästä tarinan imuun ja sen myötä myös henkilöt alkoivat herättää enemmän mielenkiintoa. Erityisesti nuoren Gracen hahmo on sympaattinen (osittain ehkä siksi, että hän rakastaa kirjojaan niin paljon että kätkee ne salaiseen piiloon, kun muut kirjat kuin Raamattu pitäisi hyväksyttää hovimestarilla). Rivertonin kartanoa ja sen asukkaita havainnoidaan nuoren, köyhän ja äitinsä vieroksuman tytön silmin, joka toisaalta häikäistyy näkemästään mutta huomaa myös kartanon loiston hitaan himmenemisen:

Huoneen tapetit olivat ilmeisesti aikoinaan olleet sinivalkoraidalliset, mutta aika ja kosteus olivat tummentaneet ne ikävän harmaiksi, ja siellä täällä oli tahroja ja repeytymiä. Yhdellä seinällä riippui haalistuneita painokuvia, jotka esittivät Hans Christian Andersenin satuhahmoja: vakaa tinasotamies liekkien keskellä, tyttö punaisissa kengissään, pieni merenneito itkemässä menetettyä menneisyyttään. Huoneessa haisi ummehtuneelta, kummituslapsilta ja vanhalta pölyltä.

Kenties ylitulkitsen yllä olevaa katkelmaa, Gracen kuvausta Hartfordin perheen nuorison vartuttua vähälle käytölle jääneestä lastenhuoneesta, mutta Andersenin satujen hahmot löytyvät myös Mortonin kirjasta. Rakkaus korventaa erään nuoren miehen, nuori nainen "tanssii itsensä kuoliaaksi" ja toinen saa itkeä menettämänsä perään. Hartfordin sisarusten luonteet ja heidän ja Gracen väliset suhteet hahmotellaan kiinnostavasti romaanin alkupuolella, kun Grace tarkkailee sisarusten leikkejä. Hannah on rohkea ja moderni, Emmeline herkkä, David iloinen nuori mies, jonka kohtaloksi koituu ensimmäinen maailmansota ja Grace on aluksi syrjästäkatsoja, joka seuraa kamarineitinä Hannahia tämän mennessä naimisiin, mutta joka osin dramaattisten tapahtumien ansiosta pääsee pitkälle elämässään. Tragedia uinuu pinnan alla, kun kartanossa pidetään tanssiaisia, vietetään häitä ja iloitaan lahjakkaan runoilijan viihtymisestä perhepiirissä - kunnes mustasukkaisuus, petollisuus ja salailu purkautuvat. Lopulta veri on vettä sakeampaa, mutta mikään kauniin sisarusrakkauden kuvaus Paluu Rivertoniin ei ole.

Enemmän kuin varsin melodramaattinen juoni tai henkilökuvaus, minua kiehtoi Paluun Rivertoniin taitava ajankuvaus - Kate Morton kertoo ajasta, joka on viktoriaanisen ja modernin risteyskohdassa, kun vanhat arvot ja käytänteet alkavat murtua ja luokkayhteiskunta, vaikka ei kokonaan häviä, lievenee hieman. Pienet yksityiskohdat rakentavat kuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä: James Joycen Odysseus on kielletty kirja, sukupuolten tasa-arvoa ajavat naiset ovat sufragetteja ja neidot esitellään yhä ensitanssiaisissaan ja heidän toivotaan pian kihlautuvan ja avioituvan. Sodat haavoittavat viattomuuden illuusiota ja miesten psyykejä ja ihmiset eivät enää suostu tyytymään siihen, mihin ovat syntyneet tai ajautuneet, vaan haluavat tehdä omia valintojaan.

Liitän Paluun Rivertoniin osaksi Siskos- ja Totally British -haasteita ja korkkaan viimeksimainitusta alakategoriat Stiff Upper Lip ja Gothic Fiction.

Paluusta Rivertoniin ovat innostavasti kirjoittaneet myös ainakin Katja, Sonja, Karoliina, Leena ja Norkku, joka on lukenut myös suomentamattoman Mortonin romaanin Distant Hours.