Sivut

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Kate Morton: Paluu Rivertoniin


Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Bazar 2011
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt kahtena niteenä, The House at Riverton ja The Shifting Fog. Suom. Helinä Kangas.
613 s.


Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo haaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Kate Mortonin romaanin Paluu Rivertoniin kertoja on 98-vuotias Grace Bradley palaa - ennen kaikkea muistoissaan, mutta myös konkreettisesti - Rivertonin kartanoon, jossa hän aloitti sisäkkönä 14-vuotiaana vuonna 1914. Nuori Grace ihaili kartanon ylellistä elämää, seurasi hieman kateellisena isäntäperheen sisarusten, Davidin, Hannahin ja Emmelinen, yhteisiä leikkejä ja joutui myöhemmin todistamaan tragediaa, johon liittyviä salaisuuksia Grace kantaa uskollisesti vuosikymmenet. Romaanin nykyhetkessä, vuonna 1999, nuori yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja haluaa tehdä elokuvan 1920-luvun yläluokan helmeilevästä, jazzinsointuisesta elämästä ja Rivertonin kartanon mailla tapahtuneesta nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta. Rivertoniin liittyvät unet ja muistot ovat vainonneet Gracea aina, mutta osallistuminen elokuvan tekemiseen nostaa ne vastaansanomattomasti pintaan. Samalla Grace äänittää muistojaan tyttärenpoikaansa varten ja käy läpi matkan, joka alkoi sisäkön vaatimattomasta toimesta mutta jatkui merkittäväksi arkeologiksi !) ja viettämään ulkoisesti mukavia päiviä vanhusten hoitokotiin.

Mortonin kirjassa on paljon tuttua brittiläisten kartanoromaanien ja goottilaisten kertomusten ystäville, kuten Morton itsekin jälkisanoissaan toteaa. Morton mainitsee inspiraation lähteikseen esimerkiksi sellaisia yläluokan kuvauksia kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja Daphne du Maurierin, Evelyn Waughin ja F. Scott Fizgeraldin teokset. Itselleni tulee Rivertonia lukiessa sen hyytävästä, mutta kiehtovasta tunnelmasta mieleen du Maurierin Rebecca, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja Sarah Watersin romaanit Silmänkääntäjä ja Vieras kartanossa, joista kaksi viimeksi mainittua olen vasta aloittanut. Jostain syystä mieleeni tuli myös Ian McEwanin Sovitus - kenties kompleksisten sisarussuhteiden kuvailun sekä syyllisyyden ja sen kertomalla sovittamisen tematiikan kautta?

Morton on taitava; hän on punonut romaaniinsa kudoksen, joka vetoaa vanhanaikaista jännitystä ja romantiikkaa janoavan lukijan mieleen. Minulla kesti kuitenkin kauan päästä tässä romaanissa alkua pidemmälle: ymmärsin kyllä, että Rivertonissa ovat velloneet voimakkaat tunteet ja salatut intohimot; että on tapahtunut rikos, josta Grace tietää enemmän kuin on kenellekään kertonut, mutta päällimmäinen tunteeni oli "entä sitten?" Niin Grace kuin muutkin romaanin henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, ja tunsin lievää vastahakoisuutta sukeltaa näiden ihmisten maailmaan. Halusin kuitenkin kokea tämän kirjan jännittäväksi kehutun juonen ja tutkailla, kuinka Morton hyödyntää gotiikan konventioita.

Joskus kirja on niin nautinnollista luettavaa, että sen soisi vain jatkuvan ja jatkuvan. Paluu Rivertoniin ei ollut minulle sellainen kirja - tiivistämisen varaa olisi ollut - mutta kuitenkin sellainen romaani, jossa rönsyilevät tapahtumakerrokset ja ympäristön ja ihmisten välisten keskusteluiden pitkäkin kuvailu on perusteltua. Enemmän kuin ajoittainen laveus minua häiritsi kerronnassa sen jotenkin jatkosarjamainen tapa lopettaa luvut jonkinlaiseen koukkuun, jonka avaamisella seuraava luku alkaa.

Noin seitsemänkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen aloin päästä tarinan imuun ja sen myötä myös henkilöt alkoivat herättää enemmän mielenkiintoa. Erityisesti nuoren Gracen hahmo on sympaattinen (osittain ehkä siksi, että hän rakastaa kirjojaan niin paljon että kätkee ne salaiseen piiloon, kun muut kirjat kuin Raamattu pitäisi hyväksyttää hovimestarilla). Rivertonin kartanoa ja sen asukkaita havainnoidaan nuoren, köyhän ja äitinsä vieroksuman tytön silmin, joka toisaalta häikäistyy näkemästään mutta huomaa myös kartanon loiston hitaan himmenemisen:

Huoneen tapetit olivat ilmeisesti aikoinaan olleet sinivalkoraidalliset, mutta aika ja kosteus olivat tummentaneet ne ikävän harmaiksi, ja siellä täällä oli tahroja ja repeytymiä. Yhdellä seinällä riippui haalistuneita painokuvia, jotka esittivät Hans Christian Andersenin satuhahmoja: vakaa tinasotamies liekkien keskellä, tyttö punaisissa kengissään, pieni merenneito itkemässä menetettyä menneisyyttään. Huoneessa haisi ummehtuneelta, kummituslapsilta ja vanhalta pölyltä.

Kenties ylitulkitsen yllä olevaa katkelmaa, Gracen kuvausta Hartfordin perheen nuorison vartuttua vähälle käytölle jääneestä lastenhuoneesta, mutta Andersenin satujen hahmot löytyvät myös Mortonin kirjasta. Rakkaus korventaa erään nuoren miehen, nuori nainen "tanssii itsensä kuoliaaksi" ja toinen saa itkeä menettämänsä perään. Hartfordin sisarusten luonteet ja heidän ja Gracen väliset suhteet hahmotellaan kiinnostavasti romaanin alkupuolella, kun Grace tarkkailee sisarusten leikkejä. Hannah on rohkea ja moderni, Emmeline herkkä, David iloinen nuori mies, jonka kohtaloksi koituu ensimmäinen maailmansota ja Grace on aluksi syrjästäkatsoja, joka seuraa kamarineitinä Hannahia tämän mennessä naimisiin, mutta joka osin dramaattisten tapahtumien ansiosta pääsee pitkälle elämässään. Tragedia uinuu pinnan alla, kun kartanossa pidetään tanssiaisia, vietetään häitä ja iloitaan lahjakkaan runoilijan viihtymisestä perhepiirissä - kunnes mustasukkaisuus, petollisuus ja salailu purkautuvat. Lopulta veri on vettä sakeampaa, mutta mikään kauniin sisarusrakkauden kuvaus Paluu Rivertoniin ei ole.

Enemmän kuin varsin melodramaattinen juoni tai henkilökuvaus, minua kiehtoi Paluun Rivertoniin taitava ajankuvaus - Kate Morton kertoo ajasta, joka on viktoriaanisen ja modernin risteyskohdassa, kun vanhat arvot ja käytänteet alkavat murtua ja luokkayhteiskunta, vaikka ei kokonaan häviä, lievenee hieman. Pienet yksityiskohdat rakentavat kuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä: James Joycen Odysseus on kielletty kirja, sukupuolten tasa-arvoa ajavat naiset ovat sufragetteja ja neidot esitellään yhä ensitanssiaisissaan ja heidän toivotaan pian kihlautuvan ja avioituvan. Sodat haavoittavat viattomuuden illuusiota ja miesten psyykejä ja ihmiset eivät enää suostu tyytymään siihen, mihin ovat syntyneet tai ajautuneet, vaan haluavat tehdä omia valintojaan.

Liitän Paluun Rivertoniin osaksi Siskos- ja Totally British -haasteita ja korkkaan viimeksimainitusta alakategoriat Stiff Upper Lip ja Gothic Fiction.

Paluusta Rivertoniin ovat innostavasti kirjoittaneet myös ainakin Katja, SonjaKaroliina, Leena ja Norkku, joka on lukenut myös suomentamattoman Mortonin romaanin Distant Hours.

23 kommenttia:

  1. Tämän haluaisin lukea joskus. Kiitos hienosta arviostasi:)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Sanna :). Sinä luit vähän aikaa sitten Vieras kartanossa, minä olen nyt lukemassa sitä - jotenkin nyt on paljon noita kartanoromaaneja luetuissa/TBR-pinossa.

    VastaaPoista
  3. Luin tämän juuri, mutta en ole vielä saanut kirjoitetuksi tästä.Pitääpä ryhdistäytyä! Paljon samoja mietteitä mietin lukiessani kuin sinä, varsinkin tiivistämisen suhteen olen samaa mieltä.

    VastaaPoista
  4. Luin tämän keväällä ja muistan pettyneeni kovasti. Alussa ajattelin Titanicia: siinäkin vanha nainen palaa nuoruutensa "maisemiin", uppoutuu muistoihin jne. Henkilöt jäivät minulle etäisiksi ja jokin tässä kirjassa tai sen rakenteessa oli kömpelöä. Erityisen huonosti oli "kätketty" Gracen isän henkilöllisyys. Kun Grace sen viimein tajusi, en lukijana tuntenut muuta kuin turhautumista, kun itse oli asian tiennyt jo pitkään.

    Moni muukin asia ärsytti, mutta en enää muista tarkkaan, mitkä :) Paitsi että se suuri, dramaattinen salaisuus olisi voinut paljastua vähemmän venytetystikin.

    VastaaPoista
  5. Jaana, olen jotenkin yllättynyt, että sinäkin olet lukenut tämän! :) Ajattelin, että luet vain Pitkän päivän illan -tasoisia kartanokuvauksia... Hassua, miten sitä muodostaa jonkun ennakkokäsityksen toisen bloggaajan lukutottumuksista ;). Odotan mielenkiinnolla arviotasi!

    Maija, koetin etsiä arviotasi tästä mutta ilmeisesti luit Rivertonin ennen blogiasi? Kuten kirjoitin, minullakin oli vaikeuksia noiden aika "litteiden" henkilöhahmojen kanssa. Olin ehtinyt lukea tästä niin monta blogiarviota, että en pettynyt muuhun kuin siihen, että tämän juoni ei heti imaissut mukaansa niin kuin monille oli tapahtunut.

    Tässä tosiaan vihjailtiin "salaisuuteen" jos toiseenkin niin tehokkaasti, että lukijalle moni asia oli selvä ennen Gracea. Tuo varsinainen tragedia oli mielestäni myös turhan dramaattinen, mutta kaipa se tähän genreen kuuluu?

    VastaaPoista
  6. Oi, ihanaa. Odotan omaa lukuvuoroni pienellä jännityksellä. Varasin tämän tällä viikolla kirjastosta. Toivottavasti odotukset ei ole liian korkealla.. :)

    VastaaPoista
  7. Gammur, toivottavasti pidät! Monet ovat pitäneet tästä todella paljon, minä pidin monista asioista tässä ja toisista vähemmän. :)

    VastaaPoista
  8. Arviosi vahvistaa tuntemuksiani siitä, että taidan jättää kirjan muille innokkaammille... Aika on jotenkin niin kortilla, että haluan käyttää sen hyvin, enkä pitkästyä lukiessa ;)

    VastaaPoista
  9. Minulla tämä on odottanut hyllyssä jo monta kuukautta. Aihepiiri kiinnostaa kovasti, mutta jotenkin aina on tullut kiinnostavampia kirjoja, joten tämä vielä odottaa ;)

    VastaaPoista
  10. Kiitos linkityksestä, hieno arvio! Hienosti napattu ja tulkittu tuo pieni katkelma kartanosta, minulta tuo meni aivan ohi.

    Gracen isän henkilöllisyys tosiaan oli melkoinen salaisuus, taisi selvitä melkeinpä jo ensimmäisessä kappaleessa. Siksi odotinkin melkein koko ajan että asiaan liittyisi jonkinlainen käänne mutta ei...

    Minusta Morton on kyllä tarinan venyttämisen mestari, Riverton on vielä huomattavasti nopeatempoisempi kuin Distant Hours, jossa varmaankin kolmasosa kirjasta ollaan tietyssä illassa odottamassa vierasta. (Ja yllättävää kyllä, tylsistymään ei päässyt.)

    VastaaPoista
  11. Mirka, tämä ei tosiaan ole mikään must-read ;). Vuosia "hautumassa" ollut graduni sivuaa goottilaisen romaanin genreä, joten minua kiinnostaa lukea vähän vaihtelevan tasoisiakin kirjoja aihepiiristä. Luulen, että Watersin Vieras kartanossa on enemmän minun kirjani kuin tämä.

    Susa, minullakin tämä on ollut lainassa monta viikkoa, nyt oli pakko joko lukea tai jättää lukematta kun maksimilaina-aika alkaa umpeutua.

    Norkku, saatoin ylitulkita mutta onnistuin vakuuttamaan ainakin itseni ;) Distant Hours kuulostaa nimenäkin aika hidastempoiselta ;).

    VastaaPoista
  12. Kirjoitit tästä hyvin ja myös pitkälti sellaista, mitä itsekin kirjasta muistelen. :)

    Paluu Rivertoniin on tosiaankin aivan erinomainen ajankuvaus. Se on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen, kiireetön ja huolellisesti taustoitettu romaani. Sellainen vanhanajan tiiliskivi, jollaiseen usein toivoo törmäävänsä kirjastoreissulla. Nautin kirjan lukemisesta näiltä osin.

    Mutta sitten: Paluu Rivertoniin on kuitenkin hieman tv/elokuvakäsikirjoitusmaisesti etenevä, kuten totesitkin kertoessasi lukujen loppujen "hangereista". Vaikka kirjan rönsyily oli perusteltua, niin joskus tuskastuin kirjan hitaaseen etenemiseen. Lukuromaani, joka ei aina vedä, on paikoin hankala.

    Kokonaisuudessaan pidin kuitenkin kirjasta, joskin vaikka juuri Watersin Silmänkääntäjä ja Setterfieldin Kolmastoista kertomus olivat enemmän mieleeni.

    Kaikesta huolimatta Paluu Rivertoniin on pysynyt mielessäni viime keväästä saakka, joten jotain taikaa tässä kirjassa on. :)

    VastaaPoista
  13. Toisaalta tämä kirja kiinnostaa ja goottilaistyyliset kartanoromaanit. Sitten taas tuo sivumäärä saa kiinnostuksen laimenemaan, kun vielä sanoit tuosta tiivistämisestä. Sama ristiriitainen suhtautuminen minulla on Vieras kartanossa kirjaan. Kun kirja on kädessäni, niin puntaroin sitten. Sinun gradusi aihe on todella mielenkiintoinen! Olisi kiinnostavaa lukea se, kun saat sen valmiiksi.:)

    VastaaPoista
  14. Katja, minunkin on pakko ihailla Mortonin tekemää taustatyön määrää (kuten Kalotayn tietoja koruista, baletista ja Venäjän historiasta), mutta minulle tämä kirja ei herännyt eloon vaikka nautinkin noiden mainitsemiesi aiheiden kuvailuista.

    Kuten monessa dekkarissakin, tässäkin "loppurytinät" eli se, mitä rannalla tapahtui, meni minulla yli. Mutta kuten Grace totesi, oli paljon kauniita hetkiä... :)

    VastaaPoista
  15. Sara, minuakin pelottavat nykyään tiiliskivet, koska minulla ei oikein ole aikaa lukea niitä, ikävä kyllä, ja harvoin ne ovat niin täyttä timanttia, etteikö olisi voinut tiivistää niin että kokonaisuus olisi parantunut.

    Vieras kartanossa aion kyllä lukea loppuun (ellei joku varaa sitä), se on kaunokirjallisempaa ja kompleksisempaa kerrontaa kuin tämä joten en ole vielä (peräti 1/10 lukeneena) pitkästynyt verkkaisuuteen.

    Voin joskus meilitse kertoa gradustani meilitse (suunnittelen kyllä jo aiheen vaihtoa), se sivuaa myös nuortenkirjallisuutta :).

    VastaaPoista
  16. Kävin haastattelemassa Mortonia lokakuussa ilmestyvään Ruumiin kulttuuriin, ja hän kertoi noista kirjan englanninkielisistä nimistä seuraavaa: The Shifting Fog on kirjan alkuperäinen nimi, jolla kirja ilmestyi Mortonin kotimaassa Australiassa ja muistaakseni myös USA:ssa. Englantilaisille tulee kuitenkin kuulemma niin negatiivisia mielleyhtymiä sumusta (siis sanasta 'fog'), että kirjalle oli keksittävä uusi nimi Britannian markkinoille! Sen vuoksi se ilmestyi siellä tuolla The House at Riverton-nimellä.

    (Tämä anekdootti ei mahtunut lehtijuttuun, joten voin sen nyt tässä kertoa;)).

    VastaaPoista
  17. Maria, mukava yllättää... mutta olet oikeassa siinä, että tämä ei ihan ole sitä, jota tavallisesti luen. Ostin kirjan itse asiassa tyttärelleni, joka rakastaa kaikkea englantilaisuutta ja Englannin historiaan liittyvää. Halusin saada hänet lukemaan välillä suomen kielellä ja se onnistui tarpeeksi houkuttelevalla aiheella ;) Tyttäreni olikin kirjasta enemmän kuin innoissaan ja kehoitti minuakin kirjan lukemaan, joten siksi siihen tartuin.

    VastaaPoista
  18. Lumikko, kiitos tiedosta! Korjaan huomenna tuon väärinkäsitykseni, tänään en enää mene koneelle. Ja lisään myös tuon tiedon haastattelusta; muistin että se tulee syksyllä mutta en tiennyt numeroa niin en maininnut mitään.

    Sumu taitaa olla turhan yleistä Briteissä! :D

    Jaana, tulihan se selitys ;). Tässä on hyvä aihe (aikakausi) ja Morton on tehnyt hienon työn herättäessään aikakauden eloon.

    VastaaPoista
  19. Ei kannata mainita haastattelusta, pysyy Lumikon henkilöllisyys paremmin salassa... ;D Jos tuon kommenttini perusteella joku lukee jutun, niin se ei haittaa (tietenkään) - en vaan halua isosti mainostaa mitään omalla nimelläni kirjoittamaani.

    Joo, briteillä on ilmeisesti joku trauma ainaisesta sumustaan :)

    VastaaPoista
  20. Lumikko, tuo oli toinen syy miksi en maininnut/linkittänyt :). Kauniita unia! (Koetan saada aikaiseksi lähettää s-postia lähipäivinä...)

    VastaaPoista
  21. Minä tykkäsin tästä! Hermostuin lähinnä välillä minun makuuni liian viihteelliseen tyyliin, mutta minusta tarina veti ja piti otteessaan koko kirjan ajan. Toki siellä oli ennalta-arvattavaa ja itsestäänselvää, mutten edes usko, että esim. Gracen isän henkilöllisyyden oli tarkoituskaan olla lukijalta piilotettu salaisuus.

    Samaa mieltä olen myös siinä, että "loppurytinät" olivat kovin dramaattiset, mutta niin ne tosiaan tapaavat olla. :) Minulle tämä oli genressään erinomainen, vaikka toki ihan yleisesti kirjana löytyy tästä paljon taidokkaampia teoksia.

    VastaaPoista
  22. Karoliina, minäkin tykkäsin monesta asiasta ja lainasin eilen kirjastosta Distant Hoursin (tosin en usko, että ehdin lukea niin pitkää kirjaa englanniksi). Tuo "hyvä omassa genressään" on tärkeä huomio; ongelma on (ei ehkä niinkään tämän kirjan kohdalla), että aina ei edeltä käsin tiedä, mikä on kirjan genre ja pettyy esim. liikaan viihteellisyyteen. Olen harkinnut, että merkkaisin tuon genren vastaisuudessa noihin teostietoihin kuten sinä ja muutama muu, se palvelisi lukijaa ja pitäisi asian itselläninkin mielessä.

    VastaaPoista
  23. Joo, tähän olen itsekin kiinnittänyt viime aikoina huomiota, eli että kukin teos ansaitsisi tulla arvioiduksi omassa genressään, ja että se olisi odotusten takia hyvä myös ennalta tietää, vaikka ne genremääritelmät usein tosi vaikeita onkin. :)

    VastaaPoista