Sivut

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kathryn Stockett: Piiat // Alice Walker: Häivähdys purppuraa




Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En minä tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua. (Kathryn Stockett, Piiat: emäntä miss Leefolt on juuri kertonut Aibileenille, että tämän tulee vastedes käyttää palvelijoille rakennettua erillistä käymälää pihan perällä)

Kathryn Stockettin menestysromaanista Piiat (The Help 2009, suom. Laura Beck 2010) on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, että päätin itse käsitellä kirjaa hieman eri näkökulmasta. Käyn läpi Piikojen blogivastaanottoa ja nostan Stockettin kirjan rinnalle toisen afroamerikkalaisen naisen kokemusta käsittelevän kirjan, Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (The Color Purple 1982, suom. Kersti Juva).

Kirjavan Kammarin Karoliina on kirjoittanut The Help -romaanista useaan otteeseen, mm. täällä, ja nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseen kirjaksi. Kuten Karoliina, myös anni.m on lukenut Stockettin teoksen alkukielellä ja molemmat kehuivat mustien palvelijoiden murretta. Tämä kirja olisi ollut kiva lukea englanniksi, mutta kun suomennoksen sai lähikirjaston hyllystä ilman varauksia niin saatavuus ratkaisi. Suomeksi tämä noin 450 sivuinen kirja oli todella nopealukuinen. 

Huhtikuun haasteessa monet ovat maininneet pettyneensä kirjaan, jota on kovasti hehkutettu etukäteen esimerkiksi juuri blogimaailmassa. Lumikki piti Piioista, mutta Lumikin luettuihin kirjaa kommentoinut Kirjahamsterin Réa ei. Omaan lukukokemukseeni vaikutti positiivisesti se, että olin saanut tietää kirjan olevan ns. lukuromaani eli "viihdettä". Kuten Lumiomenan ansiokkaaseen arvioon kommentoinkin, on eri asia odottaa todella hyvää Romaania kuin todella hyvää lukuromaania. Lukuromaanin, viihteen ja "korkeakirjallisuuden" välisestä rajanvedosta keskusteltiin Leena Lumen blogissa, ja vaikka kirjallisuus ei tunne rajoja, näillä kategorioilla on oma tehtävänsä lukuvalintojen ohjaajina. 

Ehkä keväästä johtuen olen viime viikkoina halunnut lukea iloisia ja keveitä kirjoja - enkä tarkoita keveällä viihdettä enkä iloisella sitä, ettei kirjassa saisi tapahtua ikäviäkin asioita - vaan sitä, että kirjassa on toiveikkuutta, positiivista elämänasennetta ja henkilöhahmoja, joihin voi samastua ja kiintyä. Piiat on juuri sellainen kirja. Vaikka se käsittelee kipeitä aiheita, kuten rasismia, köyhyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, se on kirjoitettu varsin kepeästi ja viihteellisesti. Jollain toisenlaisella lukutuulella vakavien aiheiden viihteellistäminen ja mustavalkoistaminen olisi saattanut ärsyttää, mutta nyt se upposi. Tarina ja sen kolme minäkertojaa, afroamerikkalaiset kotiapulaiset Aibileen ja Minny sekä valkoisen naisen ahdasta roolia vastaan kapinoiva Skeeter imaisevat mukaansa. Myös vanhempiensa laiminlyömä, Aibileeniin hellästi kiintyvä pienokainen Mae Mobley ja valkoisen köyhälistön taustasta suuren sotkuisen talon laiskaksi emännäksi päätynyt Celia herättävät sympatiaa. Piikojen ansio on se, että se kuvaa myös muiden kuin afroamerikkalaisten henkilöhahmojen kokemaa syrjintää ja ulkopuolisuuden tunnetta: "[Celia] rypistää otsaansa minulle. 'Olen kyllä yrittänyt. En osaa edes laskea, miten monta kertaa olen soittanut niille rouville kysyäkseni voinko autta Hyväntekeväisyysjuhlissa tai tehdä jotakin kotoa käsin. Mutta he eivät koskaan soita takaisin. Ei kukaan heistä.' // Tähän en sano mitään, sillä en ole tippaakaan yllättynyt. Kun sen rinnat törröttävät sillä tavalla ja tukka on värjätty 'kultahipun' väriseksi."

Minulle Stockettin esikoisromaanin paras anti oli sen huumorissa ja juonenkäänteissä, luin Piikoja eräänlaisena naisten veijaritarinana. Hieman lukukokemusta häiritsi se, miten romaanin ajankohtaa ja tapahtumapaikkaa (1960-luvun Missisippi) selitettiin auki sen sijaan, että sitä olisi kuvattu. Viitteellisemmällä kerronnalla romaania olisi saatu tiivistettyä ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois. 

Jos Stockettin romaanin aihepiiri jäi mietityttämään, niin lue kolmisenkymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Häivähdys purppuraa. Alice Walkerin romaanissa kuvataan rotuerottelua ja nuoren, köyhän afroamerikkalaisen naisen kokemaa sortoa karusti ja viiltävästi. The Color Purplen olen lukenut myös alkukielellä; sekä alkutekstissä että Kersti Juvan taitavassa suomennoksessa päähenkilö Celien kieli kuvaa hänen taustaansa ja asemaansa yhteiskunnassa. Raadollisista tapahtumista huolimatta tästäkin kirjasta huokuu toivo, ja tässäkin voima kumpuaa naisten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta.

Minkä takia meillä on aina suku tapaaminen heinäkuun neljäntenä, Henrietta kysyy suu mutrulla. On niin kamalan kuuma. 
Valkoiset juhlii niin kovasti sitä kun ne pääsi ittenäisiks englantilaisista heinäkuun neljäntenä ja monet mustat saa lomapäivän, Harpo sano. Me voidaan käyttää päivä siihen että juhlitaan toisiamme. (Alice Walker, Häivähdys purppuraa)

Koska luin Walkerin kirjan vuosia sitten ja nyt vain selailin kirjaa, linkitän Ahmun tuoreen blogikirjoituksen kirjasta. Piiat-romaanista ovat postanneet aiemmin mainittujen lisäksi ainakin Kirjapeto, Satu ja Jossu.

P.S. Walkerin ja Stockettin romaanien lukeminen rinnakkain havainnollistaa myös Romaanin ja lukuromaanin välisiä vivahde-eroja. 


26 kommenttia:

  1. Hieno idea rinnastaa nuo kirjat. Piiat on edelleen jossain lukulistalla (häntäpään tuntumassa), mutta Purppuran olen lukenut joskus ja pitänyt. Jos tartun Piikoihin, taidan kerrata mysö Purppuran! Vertailu voi olla hedelmällistä, eivätkä kirjat muutenkaan ole saaria. Tuosta auki selittämisestä kärsin parhaillaan, kun kahlaan läpi Maalattujen luolien maata. Kuvailu tosiaan on paljon tehokkaampaa kaunokirjallisuudessa!

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä lukuvinkistä, Häivähdys purppuraa on aina kiehtonut minua kirjan(ja elokuvan)nimenä, mutta en ole edes tiennyt, mistä se kertoo.

    En ole seurannut blogikeskustelua lukuromaanien ja Romaanien välisistä eroista, mutta oma kokemukseni on, että en yleensä pidä ns. lukuromaaneista vaan luen mieluummin niitä Romaaneja. Se ei luullakseni johdu kirjallisesta nirppanokkaisuudesta tai ennakkoluuloistakaan (luenhan mieluusti dekkareita, joita pidetään viihdekirjallisuutena) vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että haen kaunokirjallisuudelta (pois lukien ne dekkarit!) ehkä ensisijaisesti taide-elämystä ja vasta toissijaisesti viihdyttävyyttä. Viihtymisen halussani katson sitten tv-sarjoja tai elokuvia.

    Tämä rinnastusidea oli kiva! Minusta kirjablogeihin mahtuisi muutenkin enemmän "vanhoja" kirjoja, kenties unohdettujakin helmiä. Pelkistä uutuuskirjoista bloggaaminen synnyttää ehkä niitä paineita ("tuokin pitäisi nyt äkkiä lukea, ennen kuin se 'vanhenee'").

    VastaaPoista
  3. Kirsi ja Lumikko: Kiitos, minulle tulee usein kirjoista mieleen toisia kirjoja samalla teemalla/ samalta aikakaudelta tms., se on osa kirjallisuuden natintoa.

    Lumikko, minulla on vähän sama, että olen laiska lukemaan viihdettä, sitä saa helpommin tuijottamalla ruutua :). Tuo mihin Kirsikin viittasi Luolakarhun klaanin kohdalla (jota en ole lukenut) viihde on välillä niin kökösti, kaikki selittäen kirjoitettu, ettei sitä jaksa lukea. Nora Robertseja en lue ikinä, mutta sen sijaan näitä ns. lukuromaaneja tykkään kyllä lukea, vaikea määritellä tuota käsitettä mutta minulle se on vähän kevyempää, ei niin "taiteellista" pitkää proosaa, jotka viihdyttävät tarinoillaan ja henkilöhahmoillaan, mutteivät "järisytä maailmaa" esteettisesti tai maailmankuvallisesti. Esim. mustien naisten toiseutta on Walkerin romaanissa kuvattu aivan toisella syvyydellä.

    Tuosta uutuuskirjoista vs. vanhemmista kirjoista bloggaamisesta oli keskustelua Amman blogissa. Olen itsekin huomannut, että vaikka en asennoidu bloggaamiseen puoliammatillisesti kuten jotkut, joille kustantajat lähettävät uutuuksia, niin olisi hauska joskus ehtiä sanomaan kirjasta jotain, ennen kuin kaikki on jo sanottu :). Mutta vanhoista kirjoittamalla se onnistuu parhaiten...

    VastaaPoista
  4. Nyt tuli mieleen, että yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani on Donna tarttin Jumalat juhlivat öisin, ja sitä kai pidetään yleisesti enemmän juuri hyvänä lukuromaanina, eikä ns. "korkeakirjallisuutena". Minusta kirjassa oli jotain samaa kuin Evelyn Vaugh'n Menneessä maailmassa, jota rakastan sekä kirjana että tv-sarjana. Lisäksi kirjassa on dekkarin aineksia ja se on hyvinkin jännittävä.

    Ehkä tarkoitankin enemmän sellaisia selkeästi naisille suunnattuja lukuromaaneja (jotka eivät kuitenkaan ole ihan chick-litiäkään) -niistä minulla on aika paljon keskeyttämiskokemuksia, ja sen tähden viihdelukemiseni on ollut viime aikoina aika dekkaripainotteista.

    Minä varmaan stressaantuisin kuoliaaksi, jos kustantajat pommittaisivat kirjoilla ja niistä pitäisi sitten pyrkiä bloggaamaan. Sain viime syksynä kustantajalta pari kirjaa Dekkarimaniaa varten, enkä ole vieläkään saanut blogattua niistä. Huono omatunto kolkuttelee silloin tällöin...

    VastaaPoista
  5. Lumikko, minäkin luin Jumalat juhlivat öisin niihin aikoihin kun se ilmestyi suomeksi, ja pidin siitä niin paljon, että se piti saada omaan hyllyyn. En kuitenkaan ikinä lukenut sitä uudestaan, ja vuosien myötä käsitys kirjasta muuttui, juoni alkoi tuntua liian raflaavalta tai jotain... Varmaan Tarttin esikoisessa vetosi juuri dekkarimainen jännitys yhdistettynä kreikan ja latinan korkealentoisiin opintoihin :). Tarttin seuraava teos Pieni ystävä oli sitten vähän pettymys.

    Minun pitäisi lukea Mennyt maailma kunnolla, luin sen kursorisesti hyppien eräälle kurssille (tunnustetaan tässä sekin, että ahnehdin opiskeluaikana liikaa kursseja, nyt bloggaaminen aiheuttaa vähän samaa halua haalia luettavaksi kaikkea mahdollista kiinnostavaa, kun lukusuosituksia tulee koko ajan lisää). Kirja jäi vaivaamaan, sekin piti ostaa omaksi kirpparilta ja odottaa yhä hyllyssä...

    Oletko lukenut Mary Wesleyn Kamomillapihan? Se tuli mieleen englantilaisena ylemmän keskiluokan (?) nuorten ystävysten/serkusten elämän kuvauksena toisen maailmansodan aikana. Sitäkin voisi luonnehtia vaikka "korkeakirjalliseksi lukuromaaniksi" :)

    VastaaPoista
  6. Voi olla, ettei Jumalat... enää tekisi niin suurta vaikutusta, sehän on tavallaan nuortenkirja, siis siinäkin mielessä että kertoo parikymppisistä (tai jopa alle?). En edes uskaltaisi lukea sitä uudestaan, en halua pilata muistoa :) Pieni ystävä oli itse asiassa sen mittaluokan pettymys, että kirja jäi minulta kesken. Löytyy kyllä omasta hyllystä, joten ehkä luen sen loppuun/uudestaan jonain päivänä.

    Minäkin ostin Menneen maailman käytettynä ja muistan maksaneeni siitä yhden markan :)

    En ole kuullutkaan Kamomillapihasta, kuulostaa kirjalta, josta voisin pitää. John Fawlesin Jumalten naamiot on myös sellainen "korkeakirjalliseksi lukuromaaniksi" luonnehdittu kirja, jota minulle on suositeltu. Hankin senkin hiljattain divarista, mutta en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
  7. Kamomillapihasta on tehty TV-sarja, jossa näyttelee mm. Jennifer Ehle. Sarja on melkein parempi kuin alkuperäisteos. Hieman outoja juonenkäänteitä teokseen sisältyy (eräs kohtaus jopa jätetty sarjasta pois), mutta jotain taikaa tarianassa on. Pitääpä googlettaa tuo Jumalten naamiot, nimi on etäisesti tuttu mutta ei herätä mitään mielikuvaa.

    VastaaPoista
  8. Minä en pitänyt Piikoja edes kovin viihteellisenä. Lukuromaani se on ilman muuta, mutta mielestäni se ei ollut naiivi, joka on ominaisuus, joka minua usein häiritsee muuten hyvissä lukuromaaneissa, ja joka on ehkä minulle se viihteellisyyden mitta? Nämähän ovat ihan kauhean subjektiivisia kategorisointeja.

    Häivähdys purppuraa on ihana kirja, mutta haluan lukea sen(kin) ehdottomasti vielä englanniksi, sillä suomeksi luettuna minua häiritsi murteellisuuden kääntäminen, joka on aina väistämättä kömpelöä. Näin ensin elokuvan, joka on hieno sekin.

    VastaaPoista
  9. Kiinnostuin nyt niin tuosta Kamomillapihasta, että tilasin sarjan dvd:llä netistä :) Tykkään kovasti Jennifer Ehlestä. Tässä olen toisella silmällä katsellut Ylpeys ja ennakkoluulo-elokuvaa tv:stä (olen nähnyt sen kyllä ennenkin) ja tulee kyllä ikävä BBC:n sarjaa ja nimenomaan Ehleä... (ja Colin Firthiä tietysti!)

    VastaaPoista
  10. Oli ilo lukea analyysiasi, hyvä idea rinnastaa samaa teemaa eri tavoin käsittelevät kirjat, Piian ja Häivähdys purppuraa.

    Olen Karoliinan kanssa samaa mieltä siitä, että Piiat on enemmän lukuromaani kuin viihdekirja. Minä lasken viihdekirjaksi sellaiset kirjat, jotka eivät juuri puhuttele (iso osa chick liteistä ja dekkareista, vaikka niissäkin on hauskoja kirjoja), lukuromaaneiksi melkein kaikki romaanit (viihteellisistä laatulukuromaaneihin, John Irving ja Carol Shieldskin kirjoittavat mielestäni lukuromaaneja, vaikkakin todella laadukkaita) ja selvästi korkeakirjallisuudeksi hieman vaikeammin lähestyttävät, ajatteluttavat kirjat (kuten Andrei Makinen, Jose Saramagon, Italo Calvinon, korkeakirjallisuus voi viihdyttää, mutta sen kirjalliset ansiot ovat jo niin selkeitä).

    Alice Walkerin kirja on selvästi syvällisempi, mutta tässä nostaisin esille kaksi seikkaa. Ensiksikin Häivähdys purppuraa ilmestyi liki 30 vuotta Piikoja aikaisemmin; kirjamaailma lie muuttunut niin, että asioista kirjoitetaan eri tavoin. Vaikka Piioissa ja Purppurassa on sama teema, sijoittuvat ne ajallisesti hyvinkin erilaiseen aikakauteen. Purppuran aikana 30-luvulla rotuerottelu oli voimassa kaikissa USAn etelävaltioissa ja alistaminen oli selkeää orjuuttamista, avointa väkivaltaa. Piioissa taas ollaan selvemmin postmodernin ajan kynnyksellä 60-luvulla, jolloin rotuerottelua ei ollut enää muualla kuin Missisippissä. Toiseksi kirjailijat ovat erilaisia: Alice Walker on tummaihoinen ja osaa/saa varmasti kirjoittaa eri tavoin kuin plantaasinomisajan valkoisena lapsena kasvanut Kathrynn Stockett, jolle kirja oli vielä 2000-luvullakin eri tavalla arka asia (totta kai aihe oli vaikea Walkerillekin). No, silti Walkerin kirja on toki parempi ja korkeampaa kirjallisuutta. Joskus viihteellinen kirja voi puhutella, kuten Piiat puhutteli itseäni.

    Kamomillapiha menee mielestäni jonnekin laadukkaan viihdekirjan ja viihdyttävän lukuromaanin välille, samoin kuin Piiat. Kamomillapiha on minulle rakas, mutta laittaisin sen kuitenkin melko romanttisenkin viihteen kategoriaan. Piioista löysin kuitenkin ehkä enemmän sanomaa kaiken takana.

    Jumalat juhlivat öisinkin tuli esille. :) Se on mielestäni myös viihteellinen lukuromaani.

    Lukukokemukset ovat aina niin subjektiivisia. Tähän keskusteluun oli ilo osallistua, vaikka taisin rönsyillä hieman liikaa.

    Ja oi tuota Lumikon mainitsemaa BBC:n Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Se on ihana.

    VastaaPoista
  11. Korjailen äskeistä tekstiäni. ;) Minun piti sanoa, että kuten huomioitkin, on Häivähdys purppuraa kirjoitettu paljon aikaisemmin.

    :)

    VastaaPoista
  12. Minäkin täältä vielä huhuilen :) Olen Katjan kanssa eri mieltä kahdesta asiasta. Kävin lukemassa tuota lukuromaani/viihdekirja/korkeakirjallisuus-keskustelua parissakin eri blogissa, ja täytyy sanoa, että tehdyt jaottelut eivät vastanneet omaa käsitystäni kirjallisuudesta. Ymmärrän jotenkuten viihdekirjallisuuden ja lukuromaanin erottelun (joskin sekin on minusta hieman keinotekoinen), mutta sen sijaan lukuromaanien ja korkeakirjallisuuden jaottelu niin, että lähes kaikki romaanit olisivat lukuromaaneja, on minulle vieras ja kuulostaa oudolta. Itse lasken kyllä niin Shieldsin, Irvingin kuin Hustvedtinkin kauno- ja korkeakirjallisuudeksi ilman mitään lukuromaani-etuliitettä (sinne samaan joukkoon Calvinon, Saramagon ym. kanssa). Minusta lukuromaanin määritelmä ei voi olla se, että kirja on "luettava", siis ei-vaikea.

    Omasta mielestäni kotimaisten kustantajien linja on melko luotettava: lukuromaanit julkaistaan aina sarjojen (kuten Otavan kirjasto ja Tammen keltainen kirjasto) ulkopuolella. Ns. korkeakirjallisuutta julkaistaan myös sarjojen ulkopuolella, mutta sarjojen osana julkaistavat kirjat nauttivat kyllä ihan kansainvälisestikin korkeaa statusta, johon oman kokemukseni mukaan on voinut luottaa (aivan eri asiahan on sitten se, pitääkö kirjasta vai ei).

    Toinen asia, joka Katjan kommentissa "pisti korvaan", oli tuo dekkarien määrittely sellaiseksi viihdekirjallisuudeksi, joka ei puhuttele. En ihan usko tähän. Itse en saa yhtäkään kirjaa luettua loppuun, jos se ei puhuttele. Entä miksi dekkareita luettaisiin niin paljon, jos ne eivät millään tasolla puhuttelisi? Esimerkiksi Suomen Dekkariseuran enimmäkseen vapaaehtoisvoimin toteutettava Ruumiin kulttuuri-lehti on minusta hyvä osoitus siitä, kuinka paljon dekkarit ainakin harrastajiaan puhuttelevat, (kulttuuri)historiallisesti, yhteiskunnallisesti, psykologisesti ja usein myös kaunokirjallisesti (ja ties millä muilla tavoilla). Lehdessä myös käsitellään rikoskirjallisuutta laidasta laitaan (viime numerossa arvioitiin jopa Joyce Carol Oatesin Kosto).

    VastaaPoista
  13. Kiitos kommenteista, Karoliina, Lumikko ja Katja! Lumikko, toivottavasti nautit Kamomillapihasta. Ehle on tosiaan ihana, hänen Elizabethinsa on valloittava ja Kamomillapihassa hän tekee loistavaa työtä varsin erilaisessa roolissa. Katja, kiva löytää joku muukin, joka tykkää Kamomillaapihasta :). Ko. romaani on myös niitä "vaikeasti kategorisoitavia", joku siinä tarinassa ja henkilöhahmoissa viehättää... Sanataiteena kirja ei sädehdi niin kirkkaasti, mutta suhdekiemuroista huolimatta se ei minusta ollut kepeä romanssi... Tv-sarja tosiaan ehkä parempi.

    Karolina ja Katja, minun piti oikein lukea uudestaan mitä olin silmät ristissä kirjoittanut. Olin tosiaan sanonut, että Piiat on lukuromaani eli "viihdettä". Koetin siis selventää lukuromaanin käsitettä ja jouduin ojasta allikkoon. Sellaista kirjastossa aikoinaan (yhäkin?) sydäntarroilla merkittyä Cookson-tyylistä viihdettä tämä siis ei ole, vaan juurikin lukuromaani. Ei myöskään naiivi. Ja todella nautittavaa luettavaa. Jossain määrin asioita on kyllä yksinkertaistettu, mustavalkoistettu (hahmot hyvä-paha -akselilla) ja huumori sellaista helpotu sulavaa. Näitä kategorisointeja voisi pohtia ihan omassa postauksessaan.

    Karoliina, minustakin murheet kääntyvät suomeksi parhaimmillaankin vähän kömpelösti, varsinkin juuri afrikkalaisamerikkailainen puheenparsi. Johtuneeko siitä, että suomessa murteet eivät niinkään kerro etnisestä taustasta, koulutustasosta ja yhteiskuntaluokasta, vaan kotipaikasta?

    Kiva kun Katja jaksoit kirjoittaa pitkästi, saa rönsyillä :). Nostit hyviä asioita Walkerin ja Stockettin ja heidän kirjojensa erilaisista taustoista. Olen samaa mieltä, että viihteellinenkin kirja voi puhutella - kuten taiteellisesti korkeatasoinen kirja voi jättää kylmäksi, vaikka tunnistaisikin sen hienouden. On arvokasta että esim. tasa-arvosta kirjoitetaan eri genreissä ja kategorioissa.

    VastaaPoista
  14. Minäkin tulin vielä tänne. Luulen, Lumikko, että avasin omaa kirjajaotteluani aika huonosti. Se selittyy ehkä sillä, että omaan tosi huonon itsetunnon enkä luota omaan kirjamakuuni. Sen vuoksi ajattelen, että jos joku kirja pitää minut otteessaan, on se hyvä lukuromaani.

    Toinen syy on se, että haluan voimakkaasti puolustaa lukuromaaneja! Monesti lukuromaanin käsitettä vähätellään "se on nyt vain sellainen lukuromaani", "laadukas lukuromaani, jota voi suositella älykäillekin". Minun mielestäni jokainen kirja, olipa se sitten romanttista viihdettä, moniulotteinen dekkari (ja tiedän, että dekkareissa on valtavan hyviä, yhteiskunnallisestikin merkittäviä kirjoja) tai ihmisen sisäistä maailmaa möyrivä kertomus, on lukuromaani, jos sen parissa viihtyy ja kirja avautuu lukijalleen. Siksi Carol Shields ja Irving ovat minulle lukuromaaneja. En lukiessani analysoi tai jaottele mielessäni kirjoja, mutta melkein kaikki rakastamani kirjat ovat minulle lukuromaaneja. Ja se kertoo varmasti siitä lukokemuksen subjektiivisuudesta ja omasta (suuresta) epävarmuudestani lukijana ja bloggaajana. :)

    Dekkareiden nostaminen viihdekirjallisuudeksi oli huono ja huolimaton heitto. Tiedän, että dekkarien maailmaan mahtuu kaikkea suoraviivaisista jännäreistä moniulotteisiin sisäisen maailman kuvauksiin, yhteiskunnallisista aiheista scifiin ja historiallisiin romaaneihin. Hyvinkin moni kirja sisältää dekkarimaisia piirteitä. Pahoittelen sanomaani.

    Nyt vaikenen.

    Paitsi: Pienen mökin emäntä, keskustelu Kamomillapihasta innostu minua niin, että taidan lukea kirjan uudelleen ihan pian!

    VastaaPoista
  15. Kiitos vielä, Lumikko ja Katja! Ihanaa kun täällä on keskustelua, ja erilaisia mielipiteitä. Minulla heräsi teidän kommenttienne myötä niin paljon ajauksia, että taidan tehdä aiheesta oman postauksensa - sillä kuuluisalla paremmalla ajalla...

    Sen verran vain, että ei Katja tarvitse pyydellä anteeksi dekkarien luokittelua viihteeksi - kysehän on vain kirjallisuudenlajista. Saa olla mielipiteitä, ja täällä blogikeskustelussa tulee pakostakin oiottua mutkia suoriksi jos ei halua koko iltaa hioa kommenttiaan. En minäkään halunnut vähätellä Piikoja sen lajia luonnehtimalla, ihana kirja se on.

    Niin ja minusta sinä arvioit kirjoja hienosti, hyvinkin syvällisesti ja monipuolisesti. Eiväthän kirjallisuuden pääaineopiskelijatkaa kirjoita "kirjablogigenressä" mitään kirjallisuustieteellisiä analyyseja, vaan enemmänkin "aikakauslehtikritiikkityyliin" omilla fiiliksillä höystettynä. Tuo huono itsetunto lukijana saattaa liittyä sukupuoleen, en usko että miehet vähättelevät sotakirjojaan tms. suhteessa korkeakirjallisuuteen. Mutta tästäkin lisää myöhemmin!

    Niin ja Kamomillapihanhan voi liittää vaikka Satun mininhaasteeseen :). Minäkin olen ajatellut kirjan uudelleenlukemista, osittain siksi, että pääsisi keskustelemaan siitä muiden bloggaajien kanssa. Olisi kiva, jos Katja bloggaisit kirjasta tai Lumikko tv-sarjasta!

    Lumikko, minun pitää nyt itsekin käydä uudelleen kurkkimassa noita keskusteluja lukuromaaneista ym. :). Itse kyllä ymmärsin Katjan puhuttelevuuden jotenkin siihen tyyliin, että puhuttelevia ovat esim. henkilöhahmot joihin samaistuu/joita rakastaa ja tapahtumat, joihin voi refletoida omaa elämäänsä. Tyyliin "keskiluokan arki" vs. dekkareiden murhat tai chic litin shoppailut ja deittailut. Mutta saatan tulkita harhaankin.

    VastaaPoista
  16. Pienen mökin emäntä: Ymmärsit ihan oikein. :) Ja kiitos muutenkin. Minäkin olen aikoinani opiskellut kirjallisuutta, mutta vain aineopintojen verran. Opinnoista on aikaa jo pian 15 vuotta, joten tässä on voinut heittäytyä iloiseksi (ja epävarmaksi ;-)) lukijaksi.

    VastaaPoista
  17. Olipas todella hieno yhteenvetopostaus kirjasta jota nyt itse luen ja yleensäkin pohdintaa tuosta kirjojen luokitteluperiaatteesta!

    Lukuromaani, viihdekirjallisuus...tuntuu, että niitä on toisinaan vaikea itsekin määritellä itselleen, saati että julkisesti pohtisi niiden eroa. Itse ajattelen hyvin paljon kuin Katja tuossa kirjoitti, että hyvä lukuromaani voi olla mistä vain, niin viihdekirjallisuudesta kuin vaikka korkeakulttuurisista/älykkäistä kirjoista, jos sen tarina ns. vetää ja viihdyttää sekä puhuttelee lukijaa. Toisaalta joku kirja voi toisen lukijan silmiin olla viihderomaani kun taas toinen kokee sen keskivertoa älykkäämmäksi kirjallisuudeksi.

    Tuntuu siis, että tämä kirjojen luokittelukeskustelu on samalla antoisaa, mutta myös hämmentävää, koska näkemykset ovat hyvin pitkälti subjektiivisia. Toinen on toista mieltä ja toinen ihan vastakkaista ;) Toisaalta siitähän se syntyy usein se keskustelun rikkauskin!

    Itse olen päättänyt, etten enää vatvo tuota luokittelua sen enempää, koska on sama, onko kirja muiden mielestä hömppää vai korkeakulttuuria, kunhan se tuo minulle hyvän lukukokemuksen ;)

    VastaaPoista
  18. Minustakin suuri osa dekkareista on viihdekirjallisuutta, siitä en ollut lainkaan eri mieltä (tosin poikkeuksiakin on, esim. Matti Yrjänä Joensuun romaaneja en osaa pitää viihteenä). Vieroksuin vain ajatusta, jonka mukaan dekkarit eivät puhuttelisi lukijoita. Parhaissa dekkareissahan on paljon muutakin kuin se murhajuoni: ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin/aikakauden kuvausta, moniulotteisia henkilöhahmoja ja usein myös psykologista syvyyttä ja yhteiskuntakritiikkiä tai -analyysiä. Esimerkiksi Andrea Camilleri ja Donna Leon kritisoivat avoimesti Berlusconin hallintoa ja italialaista korruptiota. Yleensäkin dekkareita lukemalla voi oppia yhtä sun toista, ja ainakin minulle se on puhuttelevaa.

    Samastuttavista/rakastettavista henkilöhahmoista: dekkarithan ilmestyvät usein sarjoina, jolloin päähenkilöihin voi kiintyä vähän samaan tapaan kuin lapsena tyttökirjojen sankarittariin.

    No niin, nyt lakkaan puolustelemasta rikoskirjallisuutta (jota harrastan, siitä tämä herkkähipiäisyys ;)) ja ryhdyn seuraamaan Idolsia!

    VastaaPoista
  19. Lumikko: Minäkin harrastan rikoskirjallisuutta ja olen myöskin aika herkkähipiäinen yleisesti sen suhteen, jos sitä gengreä moititaan, vähätellään tai ihmetellään, miksi ihmiset niitä lukevat. Olen samaa mieltä siitä, että dekkarit, erityisesti ne psykologiset jännärit ovat useinkin puhuttelevia monellakin tapaa.

    VastaaPoista
  20. Voi Pienen mökin emäntä, miten minä opin muistamaan, että blogikotisi onkin Sininen linna...Kun bloggaajalal on käytössä useita nimiä, en löydä heitä, vaikka haluaisin. Liika lukeminen vie muistia, vaikkakin kasvattaa ymmärrystä, mikäli Waltariin on uskominen.

    Siis kun vihdoin sinut löysin, aloin lukea kirjoitustasi ja ennen kuin tajusinkaan, olin lukenut myös kirjasta Piiat, mitä en olisi saanut tehdä, sillä omani on vasta odottamassa lukua. Ja sitten minä luin sen virkkeen, jossa mainitsit 'vakavien asioiden viihteellistämisen' ja nyt miinuun syntyi iso epäilys, että Piiat ei olisikaan minun kirjani...Siis minua kiinnostaa historia ja USAn politiikka kautta aikain, mutta että Piiat viihtellistää vakavia asioita... Toivon syvästi, että rotuerottelua ei katsota sormien läpi, eikä siitä ole tehty viihdettä. Rosa Parksin nimeen sitä toivon!

    Tuo Häivähdys purppuraa houkuttelee minua valtavasti eli teen sen viimeistään suvella, mikä onkin jo ensi kuussa. Sen aika olkoon kesäkuu.

    Voi Sinisen Linnan Rouva...

    VastaaPoista
  21. Leena, uskon, että pitäisit Piioista! Voisin verrata sitä kirjaan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, jossa käsitellään vakavaa aihetta, sotaa ja miehitystä, mutta kevyesti, romanttisen romaanin paketissa. Piiat ei siis mitenkään vähättele rotuerottelua ja on oikealla asialla, muttei kuvaa sitä samalla intensiteetillä kuin vaikka Alice Walker tai Toni Morrison (omakohtaista kokemusta Stockettilla ei valkoisena naisena rotuun perustuvasta syrjinnästä tietenkään voi olla). Piioissa on myös feminismiä toimittajan urasta kotirouvan uran sijasta haaveilevan Skeeterin hahmossa :).

    Yleensä ottaen viihteen/romanttisten lukuromaanien kirjoittaminen vakavista aiheista on vaikea laji. Esim. holokausti ei mielestäni sovi kepeästi käsiteltäväksi, vaikka mikä olisi. Jotenkin lukijana tulee tympeä olo, jos ihmisten suurista kärsimyksistä tai suurista vääryyksistä kirjoitetaan liian kevyillä viittauksilla. Mutta Piiat onnistuu hyvin kuvaamaan mustien ja valkoisten elämänpiirien eroja ja yhtymäkohtia, syrjintää ja toisaalta rotuerottelun rajat ylittävää ystävyyttä.

    VastaaPoista
  22. Ja Leena, olen itsekin miettinyt näitä eriparisia nimiäni, ja harkinnut jomman kumman muuttamista. Rekisteröin nimen Pienen mökin emäntä kommentoidessani vanhojen talojen sisustusta ja remontointia käsitteleviä blogeja. Myöhemmin perustin tämän oman kirjablogin.

    Mikä olisi hyvä käyttäjänimi? Sinisen linnan rouva kuulostaa liian hienolta minulle :) Sinisen linnan emäntä? PIenen mökin kirjasto?

    VastaaPoista
  23. Leena, luen nyt Piikoja, ja minustakaan siinä ei tosiaan viihteellistetä vakavaa asiaa! Uskoisin, että tämä on sinunkin kirja!

    VastaaPoista
  24. Minä luin juuri vähän aikaa sitten Häivähdys purppuraa -romaanin ja nyt olisi suunnitelmissa metsästää elokuva jostakin. Romaani ainakin oli vaikuttava ja pidin siitä ennakkoepäluuloista huolimatta todella paljon!

    Huomasin ett' pohdit tuossa nimimerkkiäsi; eikö Sinisen linnan rouvan nimimerkki voisi olla Valancy ;)? Ihana kirja muuten, yksi rakkaimpia!

    VastaaPoista
  25. Ahmu, kiitos kommentista :). Linkitinkin sinun Häivähdys-arviosi tähän postaukseeni, koska omasta lukukokemuksestani on aikaa ja nyt vain selasin kirjaa, kun sen aihepiiri rinnastui tuohon Piiat-romaaniin. Elokuvasovitusta en ole nähnyt kummastakaan.

    Olen miettinyt tuota Valancya, se kuulostaa vaan jotenkin niin hienolta ja romanttiselta :) Mutta harkitsen sitä kyllä vielä...

    VastaaPoista